En ole pitkään aikaan enää kadehtinut ketään. Ainakin ajattelen niin.
En millään pysty kuvittelemaan, että näillä lihaksilla olisin elämässä pärjännyt paremmin. Tuuriakin on ollut matkassa.
Rikkaat ja kuuluisat ovat usein tehneet isoja uhrauksia ja jättäneet jälkeensä savuavia raunioita saavuttaakseen päämääränsä. Sanotaan, että menestyksellä on hinta ja itse en ole koskaan ollut valmis maksamaan mitään hintaa.
Tässä tunteessani on yksi poikkeus, johon törmään katsoessani historiadokumentteja.
Ruutuun ilmestyy joku muhkea professori rusetti kaulassa ja puolimetrisessä parrassaan kertomaan silmät palaen Harald Sinihampaan riimukiven arvoituksesta.
Näen sieluni silmillä, kun hän kiiruhtaa valtavassa tomumajassaan läpi Oxfordin muinaisten kivikatujen 500 vuotta vanhaan pubiin kertomaan kollegoilleen, että on saattanut löytää todisteen Sven Haaraparran Ulfberth-miekan nahkatupen mahdollisesta löytöpaikasta.
Hän tuskin koko ajan miettii kaloreita tai kolesteroliarvojansa, Facebookia, elämän tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta, tekoälyä tai masentavaksi muuttuvaa nykymaailmaa eläessään oman intohimonsa auvoisessa kuplassa. Kateeksi käy.
Viime viikolla katsoessani dokumenttia viikingeistä koin taas tuon saman tunteen ja aloin miettiä sen syvintä syytä.
Näissä arkeologeissa ja historiantutkijoissa pistää silmääni heidän valtava innostuksensa.
Huomaan, etten ole aikoihin ollut valtavan tohkeissani juuri mistään asiasta. Elämä sujuu ihan kivasti työhön sekä arkeen liittyvän suorittamisen kanssa, lepoa ja niin sanottuja rentoutumisenkin hetkiä on riittävästi.
Mutta ei puhettakaan siitä, että liekki roihuaisi jonkun kaikennielevän kiinnostuksen kohteen parissa.
Olen aina ennen nauttinut eniten etsimisen ja uusien asioiden löytämisen ihanuudesta. Tuo elämiseen ja olemiseen virtaa pumppaava tärkeä juttu on näköjään päässyt kokonaan unohtumaan.
Jotakin ikiomaa hassua touhua pitää ihmisellä olla. Siinä ei tarvitse olla kyse saavuttamisesta, vaan arvoituksesta ja sen ratkaisemisesta.
Ruokareseptistä, jota ei ole uskaltanut kokeilla, Volter Kilven tajunnanvirtaromaanista, liian hankalasta kitaransoinnusta tai sellaisen uuden harrastuksen hankkimisesta, josta ei ole vähäisintäkään kokemusta.
Nyt on korkea aika uppoutua taas johonkin täysin omituiseen, kuten vaikkapa ikonimaalaukseen, shakkipelin avauksiin tai Ruotsin kuninkaiden sotaretkiin Euroopassa.
Olisi niin tärkeää, että nukkumaan mennessä mielessä olisi joku jännä kysymys tai kutkuttava odotuksen tunne, eikä vain luettelo seuraavan päivän rutiineista.
Kiehtova pikku mysteeri, niin kuin elämäkin on.