Vanhemmuus ei ole yksilölaji. Se ei ole tehtävä, jossa ihminen pärjää yksin, ilman tukea ja apua. Tuki on jotain, josta voi ottaa kiinni, kun oma jaksaminen horjuu. Se voi olla neuvontaa, ohjausta tai pelkkää läsnäoloa vaikeina hetkinä.
Tukeminen on paljon enemmän kuin yksittäisiä tekoja – se on välittämistä ja yhteisöllisyyttä. Sitä, että yksikään vanhempi ei jää yksin.
YK:n lapsen oikeuksien sopimus, johon Suomikin on sitoutunut, vaatii valtioilta tukea vanhemmille heidän kasvatusvastuussaan. Vuosikymmenten ajan järjestöt ovat olleet täydentämässä julkisen sektorin työtä tarjoamalla vanhemmille matalan kynnyksen apua.
Järjestöjen tarjoama tuki ei ole itsestäänselvyys, eikä se synny tyhjästä. Ilman riittäviä toimintaedellytyksiä järjestöt eivät voi tarjota matalan kynnyksen toimintaa, jota niin monet perheet tarvitsevat.
Lyhytaikainen ja oikea-aikainen apu voi ennaltaehkäistä paljon suurempia ongelmia, jotka muutoin kasvaisivat ja johtaisivat hyvinvointialueiden palveluiden ylikuormittumiseen.
Onkin paradoksaalista, että juuri nyt, kun perheet tarvitsevat tukea enemmän kuin koskaan, suunnitellut avustusleikkaukset uhkaavat supistaa järjestöjen toimintaa.
Ajatellaanpa tilannetta, jossa järjestöjen resurssit kutistuvat. Vapaaehtoiset tekevät arvokasta työtä, mutta ilman koulutusta ja koordinaatiota edes parhaat aikomukset eivät riitä.
Järjestöjen työntekijät haastattelevat ja kouluttavat vapaaehtoiset ja esimerkiksi lasten kanssa toimivilta vaaditaan rikosrekisteriote. Näin perheet voivat luottaa siihen, että vapaaehtoiset ovat luotettavia aikuisia. Järjestötyön perusta on vapaaehtoistyössä, mutta ilman riittäviä resursseja tämä työ ei ole mahdollista.
Järjestöjen tarjoaman tuen vähentäminen ei tuota säästöjä – päinvastoin. Miten paljon kalliimpaa on korjata syntyneitä vahinkoja kuin tarjota ajoissa tukea, jolla perhe voi selviytyä arjestaan ja kasvattaa lapsistaan hyvinvoivia ja yhteiskuntaa rakentavia kansalaisia?
Olemme nähneet 1990-luvun leikkauspolitiikan seuraukset, kun inhimillisen tuen puute johti kasvaviin ongelmiin. Miksi meidän täytyy toistaa nämä virheet uudestaan?
Vanhemmuus ei ole yksilölaji. Se on yhteisön tehtävä. Jokainen lapsi ansaitsee turvallisen ja rakastavan ympäristön, ja jokainen vanhempi ansaitsee tuen, jota tämä tehtävä vaatii.
Tässä yhteiskunnassa ei ole varaa jättää perheitä yksin.
Tiina Rintala-Siira
Perhekeskuskoordinaattori
MLL Hämeen piiri