Elämme parhaillaan grilliherkkujen sesonkiaikaa. Nykyisin tarjolla on paljon muutakin kuin makkaraa tai lihaa, mutta se, kuinka moni oikeasti grillailee kasvipohjaisia herkkuja, onkin sitten jo ihan eri juttu.
Luonnonvarakeskus julkisti vastikään tutkimustuloksen, jonka mukaan Suomessa suurimmat esteet nykyistä kasvipohjaisemman ja ympäristöystävällisemmän ruoan käyttöönotolle eivät suinkaan ole taloudelliset vaan kulttuuriset, eli se, millaiseen ruokaan ja mihin tapoihin ja makuihin olemme tottuneet. Joillekin ruoka on myös kannaotto ja jopa identiteetin jatke.
Tunsin pistoksen. Jaa-a. Olen juuri tuo tutkimuksessa mainittu, tiettyihin tapoihin ja makuihin tottunut lihansyöjä, jolla se naudan jauheliha kopsahtaa ostoskärryyn kerta toisensa jälkeen, vaikka kaikki ilmasto- ja muut vaikutukset ovat tiedossa.
Ruokavalion muuttaminen vaatii siis asennemuutosta.
Ruokavalion muuttaminen vaatii siis asennemuutosta. Mutta tutkimuksen mukaan se vaatii myös ravitsemukseen liittyvän tiedon ja taidon omaksumista, mikä ei välttämättä ihan kaikilta suju – eikä ainakaan itseä kiinnosta. Moni kokee lisäksi uhrautuvansa, jos joutuu muuttamaan tapojaan.
Miksi tapojen muuttaminen on niin vaikeaa?
Mieleeni on iskostunut ajatus, että ”pakko on paras muusa”. Eli muutos tulee tehtyä, kun se on pakko tehdä. Yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun esimerkiksi oma terveys on vaakalaudalla. Ilmastonmuutoksen hillitseminen ei ehkä ihan samalla tavalla riitä henkilökohtaisen muutoksen motivaatioksi.
Mutta miksei voisi haastaa itseään muutoksiin jo ennen kuin on pakko? Ihan kokeilumielessä.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että muutoksen tekeminen vaatii aina jonkinlaisen herätyksen:
On tässä sentään joku askel otettu. Ryhdyin syömään enemmän kasviksia, kun kerran, aivan muussa yhteydessä, vastaani tuli kaksi kysymystä: ”Olisiko jotain, mitä sinun pitäisi tehdä, mutta et tee? Miksi et?”
Mietin, että ”kasviksia pitäisi syödä enemmän”. ”Niin, miksei.” Se herätti.