Helsingin Sanomissa (9.5.) puhuttiin ikäkriisistä. Ympäristössäni pohditaan viisikymppisyyttä, joten klikkasin jutun auki kiinnostuksella. Perinteisesti näillä minun maileillani kriisit liittyvät työtilanteeseen, parisuhdehavahtumisiin, pesän tyhjenemiseen tai esimerkiksi ulkonäköasioihin.
Jutussa kriisin silmäkkeessä olivat kuitenkin 25-vuotiaat. Kyse on jutun mukaan ”neljännesiän kriisistä”. Nuoruuden ja aikuisuuden väliin on tullut uusi vaihe, ”orastava aikuisuus”, ja se näyttää huolten täyttämältä.
Jutussa nuorten aikuisten kriiseily liittyi pitkälti epävarmaan tulevaisuuteen. Artikkelin tarinoissa korostuivat epävarmuudet ura- ja perhevalintoihin liittyen. Oli optimointia, liikaa vaihtoehtoja ja vaikeuksia päättää mitä tietä lähteä etenemään.
Suorituspaineita syntyi siitä, oliko nuoruus käytetty riittävän hyvin, jotta tulevaisuudessa olisi mahdollisuuksia auki. Globaali tilanne, ympäristökriisi ja monenlaiset uhkakuvat painoivat parikymppisten harteilla.
Miten surullista, jos parikymppisenä elämä näyttäytyy jo valtavan huolekkaana hommana. Orastavan aikuisuuden soisi olevan vaihe, jossa intoillen kurotellaan eteenpäin. Mietitään, mitä siistiä seuraavan kulman takana odottaakaan.
”Haudassa levätään” ei ole koskaan ollut erityisen hauska läppä.
Kuinka kehnosti me keski-ikäiset ja vanhempi polvi olemme näyttäneet mallia myöhemmän iän elämisestä?
Lakataan kuittaamasta nuorten murheita ”nuorena jaksaa” -latteuksilla.
”Haudassa levätään” ei ole koskaan ollut erityisen hauska läppä, saatika tälle nuorten polvelle, joka oikeasti tajuaa meitä paljon enemmän liiallisen kuormituksen vaaroista.
Samaan kaatopaikkakasaan joutavat vertailut siitä, millaista meillä oli heidän iässään. Maailma on monella tavalla aivan erilainen, eikä ketään auta kriisin keskellä ajatus siitä, että jollain toisella oli joskus jotain kans.
Ja ne ajatukset painetta sietämättömistä lumihiutaleista, ne on haudattu jo aikoja sitten. Meillä on nuorissamme resilientti, oivaltava ja tunneälykäs joukko, joka osaa hoitaa mielenterveyttään meitä merkittävästi paremmin.
Näytetään esimerkillä, miten paljon hyvää ja kivaa näihin keski-iän vuosiin liittyy. Lakataan jankkaamasta työstressistä, ruuhkavuosista ja kolotuksista, sillä vaikka ne ovat totta myös, ne eivät voi muodostua ainoaksi kuvaksi tästä ikävaiheesta.
Jos lapsi näkee vanhempansa kotona lähinnä puuskuttamassa uupumustaan, voiko kovasti ihmetellä, ettei varttuminen inspiroi?
Puhutaan myönteisemmin vanhemmuudesta, perhe-elämästä, ystävyyksistä, työelämän tyydyttävyydestä ja vaikuttamisen mahdollisuuksista. Kuunnellaan myös kunnolla nuorten täysin aiheellinen huoli ja paine tulevaisuudesta ympäristön ja maailmanpolitiikan alueilla.
Siispä sinä, vanhempi, läheinen, aikuinen, millaisia konkreettisia ja vaikuttavia tekoja olet viimeksi tehnyt vaikkapa ilmastonmuutoksen hidastamiseksi niin, että nuoret ovat saaneet todistaa sitä? Mitä sellaisia tekoja voisit alkaa tehdä tänään?
Kirjoittaja on sairiolaistunut toimittaja ja tietokirjailija.