Vilkaistaanpa keittiönpöytääni juuri nyt. On valtava keskeneräinen palapeli, muutama keramiikkkakurssia varten kipsiharsosta tehty muotti, jokunen kyseisen kurssin vastavalmistunut keskiruma kippo ja kuppi, ristipistotyö (punaisia unikoita). Täydellinen, ihana levittäytyminen.
Olemme muruni kanssa eläneet uutta kahden hengen elämäämme kotona nyt reilun vuoden. Kumpikin lapsistamme on asettunut omille opiskelupaikkakunnilleen. On tilaa ja aikaa ja usein merkillisen hiljaista. Kaksi 46-vuotiasta toisiinsa törmäilevää tyyppiä koko talossa.
Mullistus elämäntilanteessamme käynnistyi esikoisen muutettua omilleen kolmisen vuotta sitten. Se oli tiiviin ydinperhe-elämän päätepiste. Alkushokki oli kova. Kävin intensiivisellä ja itselleni epäreilulla pikakelauksella läpi kaiken äitiydessäni. Möyrin mokatut tilanteet, surin uusintaottojen mahdottomuutta. Pillahtelin itkuun busseissa, junissa ja kauppajonoissa.
Sitten kävikin niin, että kolmisinkin oli ihanaa. Oli loistojuttu päästä elämään myös kuopuksen kanssa ihan omaa aikaa. Syntyi uudenlainen porukka, omat jutut ja tekemiset. Ihan tuore dynamiikka. Erilainen, mutta hyvä. Ja miten kivaa olikaan, kun esikoinen tuli kyläsille aikuisen elämän kuulumisineen!
Eihän tämä olekaan vain laimeaa luisua loppua odotellen.
Ja sittenhän nuorinkin pentele lähti maailmaan. Ensin vuodeksi kaupungin toiselle laidalle ja tämän kesän lopussa opintojen perään aivan uuden kaupungin laidalle, kerralla satojen kilometrien päähän. Napanuoran viimeiset säikeet kiristelivät, kunnes oli pakko antaa niiden pingahdella poikki.
Kuluneen vuoden aikana kotielämä on muovautunut aivan uudeksi, mutta siinä missä ajattelin tyhjän pesän syndroomaksi nimetyn tilani jäävän pysyväisluonteiseksi surumieleksi, näen nyt tilanteen varsin toisenlaisessa valossa. Mitä kaikkea tähän arkeen nyt mahtuukaan!
Ajanlasku on ihan erilaista, kun kenellekään ei tarvitse laittaa ruokaa tietyllä kellonlyömällä. Kaikenlaiset spontaanit reissut voivat kestää miten kauan hyvänsä. Eihän tämä olekaan vain laimeaa luisua loppua odotellen!
Miten hauskaa on ollut aloittaa keramiikkakurssi puolison kanssa yhdessä! Käynnistin rakkaan rivitanssiharrastuksenkin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Suoritin sanataideohjaajakoulutuksen, neulon kuin heikkopäinen ja palkkasinpa henkilökohtaisen kuntovalmentajankin.
Vielä viisi vuotta sitten ihailin kademielellä kansanopiston kurssilla upeaa naista, jonka viikkokalenteri tuntui täyttyvän tanssitunneista. Kuka voi elää tuollaista elämää? Nyt tiedän.
Tästä elämänvaiheesta puhutaan kurjuudesta käsin. Haudan partaalla hoippumisen vinkkelistä. Erojen ja surujen näkökulmasta. On tyhjenemistä, loppumista, luopumista ja ikävää. Ruuhkaa, riesaa ja riekaleisia unia. Kuiskaan kannustavan salaisuuden kaikille lapsiperhearjen viimeisten vuosien raskauttamille: tällä puolella on todella kivaa!
Kirjoittaja on sairiolaistunut tietokirjailija ja toimittaja.