Päihderiippuvaisten läheisten kanssa Hämeenlinnassa työtä tekevä Satu Leiponen tietää kokemuksesta, että päihde menee lopulta jopa oman lapsen edelle.
Viikonloppu meni taas yhtenä sekavana vyyhtinä pullojen ja pillerien keskellä. Eikö tämä koskaan lopu?
Hämeenlinnalainen Satu Leiponen tietää, että moni päihderiippuvaisen omainen on täynnä pettymystä, raivoa, häpeää ja syyllisyyttä.
– Yksinäisyys, toivottomuuden tunne ja leimautumisen pelko voivat todella lamauttaa. Päihderiippuvuus on koko perheen sairaus, hän sanoo.
Leiponen tuntee päihdesairauden sekä oman kokemuksensa että läheisen näkökulmasta. Hänellä, kuten monella muullakin päihderiippuvaisella, päihde meni aina ykköseksi. Jopa oma lapsi jäi kakkoseksi.
– Se on jatkuvaa vuoristorataa: viinaa, nöyrää, viinaa, nöyrää, hän sanoo.
Hän piirtää päihderiippuvaisen ja tämän läheisen tunnekäyrät paperille. Ne ovat keskenään käänteiset: Silloin kun juomarilla menee lujaa, hänen lähipiirinsä on aallonpohjassa. Ja kun alkoholisti on juomattomana epätoivon alhossa, läheisellä herää toivo.
– Silloin moni riippuvainen päättää, että nyt tämä helvetti loppuu, tahdonvoimallaan pyrkii olemaan käyttämättä päihteitä ja yrittää elää vastuuntuntoisesti. Tässä nöyrän ja krapulan vaiheessa on mahdollista raitistua, ei koskaan silloin, kun käyttää päihteitä, Leiponen sanoo.
Toisaalta monesti sairauden omavoimaisuus nostaa pian päätään, ja kierre alkaa alusta. Siinä vaiheessa läheinen joutuu pettymään rankasti.
– Moni kysyy, miksi menin luottamaan. Päihderiippuvainen ikään kuin varastaa läheisen elämän ja ajaa hänet henkisesti loppuun.
Seuraukset ovat fyysistä, psyykkistä, sosiaalista ja taloudellista laatua.
– On stressiä, väsymystä, unettomuutta, pelkoa ja huolta.
Leiponen myöntää suoraan sairastuttaneensa aikoinaan kaikki omat läheisensä. Siksi hän haluaa antaa nyt kasvot päihdesairaudelle sekä toivoa läheisille siitä, että toipuminen on mahdollista.
– Päihderiippuvuus on sukupolvelta toiselle periytyvä keskushermoston kemiallinen aivosairaus. Sen puhkeamiseen tarvitaan toki perimän lisäksi myös päihdealtistusta, hän sanoo.
Emme käännytä ovelta ketään.
Satu Leiponen
Kun hän itse aikanaan raitistui, hän lähti hoitamaan myös omaa läheisriippuvuuttaan ja kouluttautui päihde- ja läheisohjaajaksi.
Vikto ry on matalan kynnyksen kohtaamispaikka päihde- ja lainrikkojataustaisille. Nyt yhdistys järjestää Hämeenlinnassa myös tukea päihderiippuvaisten läheisille.
Leiponen toimii läheiskoordinaattorina kolmivuotisessa Läheiskompassi-hankkeessa.
– Läheisillä on vaikeuksia löytää tuen piiriin, eikä heidän taakkaansa välttämättä edes tunnisteta kunnolla eri palveluissa, vaikka tutkimusten mukaan he kuormittavat terveydenhuoltoa paljolti, hän sanoo.
Päihdeperheen säännöt menevät näin: älä puhu, älä tunne, älä luota. Kaiken tämän Leiponen haluaa kääntää työnsä avulla toisinpäin: puhu, tunne ja luota.
– Usein kun kohtaan läheisiä, he alkavat puhua kaikista muista kuin itsestään. He ovat jäädyttäneet omat tunteensa ja luoneet niin kovan pärjääjän panssarin, etteivät ole oikeastaan enää sidoksissa itseensä.
Leiponen muistuttaa, että myös läheisillä on oikeus omiin tunteisiinsa sekä tulla kuulluksi ja nähdyksi.
– Moni luulee olevansa asian kanssa yksin, vaikka Suomessa on arvioiden mukaan noin 500 000 päihderiippuvaista. Jos jokaisella on 5–6 läheistä, päihdesairauden kanssa elää 2,5–3 miljoonaa suomalaista.
Hän ottaa toisen esimerkin.
– Siinä vaiheessa, kun päihdesairaus näkyy ulospäin esimerkiksi työelämässä, on takana usein jo kymmenen vuoden perhehelvetti.
Kun päihderiippuvainen raitistuu, läheinenkään ei voi jäädä vanhoihin ajatus- ja käytösmalleihin. Myös hänen pitää lähteä omalle toipumismatkalle.
Leiposen kohdalla meni noin puoli vuotta, että hänen poikansa uskalsi ensimmäistä kertaa kiukutella äidilleen. Leiposen oma äiti alkoi luottaa raittiuden pysyvyyteen vasta, kun sitä oli kulunut noin kolme vuotta.
– Olin ajanut hänet niin loppuun, että hän voi tosi huonosti.
Läheistyölle on kysyntää. Vaikka Leiponen aloitti työt hankkeessa vasta kesällä, jo nyt uusi palvelu on löytänyt Hämeenlinnassa tarvitsijoita.
– Yksikin päiväni alkoi tekstiviestillä: ”Kiitos, kun olet kuullut mua.” Se on minulle paras palkka!
Syyskuussa hänen tiiminsä täydentyi, kun aiemmin muun muassa vankityötä tehnyt Katja Hukka aloitti hankkeessa läheistyöntekijänä. Molemmat kertovat olevansa valmiita muokkaamaan toimintaansa joustavasti palvelutarpeiden mukaan.
– Herkällä korvalla kuuntelemme ideoita ja pyrimme toteuttamaan toiveita.
Maanantaisin ja torstaisin kaksikko päivystää puhelimen äärellä valmiina kuuntelemaan läheisten huolia ja ajatuksia. Puhelut ovat anonyymejä eli soittajien ei tarvitse kertoa päivystäjille henkilöllisyyttään.
– Etenkin maanantaiaamu on monelle läheiselle sellainen ajankohta, jolloin on hyvä päästellä höyryjä ulos viikonlopun jäljiltä, Leiponen sanoo.
Lisäksi paikan päällä Sibeliuksenkatu 21 C:n toimipisteessä järjestetään vertaistukiryhmiä ja yksilökeskusteluja.
– Tämä on hyvin matalan kynnyksen paikka. Emme käännytä ovelta ketään. Jos emme pysty itse auttamaan, ohjaamme eteenpäin avun piiriin. Yksin ei tarvitse jaksaa, Leiponen ja Hukka vakuuttavat.
Erilaisia hankkeita tulee ja menee, mutta Läheiskompassin tarkoituksena on, että läheiset löytäisivät avun piiriin myös kolmevuotisen hankkeen jälkeen.
Yksi hankkeen tavoitteita on luoda päihderiippuvaisten läheisille palveluopas sekä puheeksiottamisen malli tuen piiriin.
Leiponen ja Hukka ovat käyneet puhumassa aiheesta myös sosiaali- ja terveysalan opiskelijoille. Tapaamisessa kävi ilmi, ettei lähi- ja sairaanhoitajien ja sosionomien koulutuksessa juurikaan ole käsitelty päihderiippuvaisten läheisten kokemaa taakkaa.
– Tällaiselle koulutukselle on siis selvästi tarvetta.
2,5
miljoonalla suomalaisella on lähipiirissään päihderiippuvainen.