Vaikka olen harrastanut kuvataidetta niin kauan kuin muistan, taiteilijaksi itseni kutsuminen on aina tuntunut jostain syystä vaivaannuttavalta.
Pidin ensimmäisen taidenäyttelyni tammikuussa. Kun pääsin katsomaan taulujani valkoista seinää vasten, koin vihdoinkin ehkä olevani oikea taiteilija.
Ihmiset ihailivat töitäni ja kysyivät tarkoituksista teosten taustalla. Kaikkien töideni takana ei oikeasti ollut sen syvempää viestiä, mutta moni tuntui sitä niistä etsivän.
Minulla ei ollut antaa heille tarpeeksi mielenkiintoista tarinaa tai syvällistä selitystä. En osannut vastata taiteilijamaisesti.
Kun astuu nuorten taiteilijoiden teoksista koostuviin taidenäyttelyihin, voi teemoista löytää paljon yhtäläisyyksiä.
Kaikkien töideni takana ei ollut sen syvempää viestiä.
Seinät on täytetty ilmastonmuutoksella, sosiaalisilla ongelmilla ja kuvauksilla maailmaan synkästä tulevaisuudesta.
Tällainen taide on todella tärkeää. Arvokkaan taiteen rajaaminen näihin teemoihin luo kuitenkin omat ongelmansa.
Ihmiset tuntuvat odottavan etenkin nuorten ja vähemmistöihin kuuluvien tekijöiden taiteen olevan aina radikaalia ja keskustelua herättävää.
Näyttelyihin ja palkintotilaisuuksiin pääsevät työt määrittävät sen, mikä on esittämisen ja katsomisen arvoista.
Selviytyminen taiteen maailmassa tuntuukin taistelulta, jossa miekkanani toimii syvällinen ajatusmaailmani ja kilpenäni maalaus jääkarhuista hiekkarannalla.
Mieleeni tulee kohtaus elokuvasta Kuolleiden runoilijoiden seura.
Herra Keating pyytää kohtauksessa yhtä pojista lukemaan oppikirjasta otteen, joka käsittelee teoksen suurenmoisuuden mittaamista.
Mittareita on kaksi, ja ne yhdistämällä lasketaan taideteoksen suurenmoisuus: Kuinka taiteellisesti teoksen tavoitetta on käsitelty, ja kuinka tärkeä tämä tavoite on.
Herra Keating käskee oppilaita repimään sivun irti. Yhdyn hänen viestiinsä.
Taiteen arvokkuutta ei voi mielestäni mitata vain aiheen yhteiskunnallisuuden tai tärkeyden perustella.
Eläköön taide, joka ei välttämättä muuta maailmaa, mutta merkitsee tekijälleen jotain.