Riikka Koivisto taisteli vuosia Hämeenlinnan Pollentiellä sijaitsevan saattohoitokodin puolesta. Nyt sillä on virallinen asema, ja seuraava steppi on uusi rakennus.
Olen aina tiennyt, minkä takia tätä työtä teen. Sen merkitys on minulle varsin selvä.
Ulkopuolinen voisi ajatella, että saattohoitokodin johtaja puhuu näin virkansa puolesta. Hämeenlinnalaisen Koivikko-kodin johtaja Riikka Koivisto kuitenkin tietää tavallista paremmin, mistä hän puhuu.
Oli vähällä, ettei hän nyt istuisi tässä Pollentien hiljaisessa huoneessa puhumassa kuolemasta. Hän oppi jo pienenä, millaista on olla vakavasti sairas.
– Opin myös rakastamaan sairaaloita, Koivisto sanoo.
Etelä-Pohjanmaalta kotoisin oleva Koivisto sairastui lapsena imusolmukesyöpään ja vietti 12-vuotiaana pitkiä aikoja sairaalahoidossa Seinäjoen keskussairaalassa ja Oulun yliopistollisessa sairaalassa.
Hän muistaa tottuneensa sairaalaympäristöön nopeasti ja seikkailleensa siellä myös omin päin.
– Joskus lähdin osastolta itsenäisesti esimerkiksi sädehoitoihin. Luulin olevani karkuteillä, ja kuulin vasta paljon myöhemmin, että perääni oli soiteltu yksiköstä toiseen ja varmisteltu, etten ole kokonaan kadonnut.
Hän ihaili lääkäreitä ja haaveili lääkärin urasta. Vuosi sairaalassa juuri ennen yläkoulua jätti toipilaalle kuitenkin sen verran kirittävää, ettei hän kokenut omaavansa riittävän hyvää laskupäätä lääkäriksi.
Sen sijaan Koivistosta tuli sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti. Heti yliopistosta valmistuttuaan hän päätyi syöpäjärjestöille ja sieltä kehittämään Docrates-syöpäsairaalan psykososiaalisen tuen palveluja. Vuodesta 2011 asti hän on johtanut Koivikko-kotia.
– Tämä on minulle hyvin rakas työ. Oikeastaan voisi sanoa, että minä en valinnut tätä alaa vaan se valitsi minut. Maksan nyt takaisin sitä, että sain itse elämälleni hyvän alun.
Kipu, hengenahdistus, pahoinvointi. Kuolemanpelko. Nämä kaikki kovin vaikeilta kuulostavat asiat kuuluvat Riikka Koiviston arkipäivään, kun hän tapaa Koivikko-kodin asukkaita ja heidän läheisiään.
– Kyllä täällä silti kuulee ehdottomasti enemmän naurua kuin itkua. Näen paljon levollisuutta, lempeitä kyyneleitä ja hyviä keskusteluja. Toki myös sellaista surua, jota on mahdotonta surra pois.
Koivisto mainitsee, että etenkin lapsiläheisen suru ei aina näy ulospäin. Ihan pienimpien kanssa hän saattaa istahtaa lattialle, jotta näiden olisi helpompi sietää olemistaan vieraassa paikassa.
Lapset voivat näyttää tunteitaan piirtämällä, nallekorttien tai vaikka äänimaljojen avulla.
– Yksi tapaili pianolla Star Warsin säveliä. Veimme sähköpianon potilashuoneeseen, ja hän tajusi soittavansa omaiselleen viimeisen kerran.
Mutta Koivikko-kodissa myös tehdään läksyjä, syödään karkkia ja puhutaan arkisia juttuja.
– Meillä on sohvilla pehmoleluja, ja kahvia juodaan värikkäistä muumimukeista. Täällä on lupa olla hyväntuulinen. Täällä on myös suoritettu vihkimisiä.
Koiviston johtajakauden aikana Koivikko-koti on taistellut olemassaolostaan.
Se on saanut toistaiseksi voimassa olevan sopimuksen ja sillä on nyt selkeä rooli hyvinvointialueella. Koivikko-koti toimii sopimuksen myötä osana Kanta-Hämeen keskussiaraalan palliatiivista keskusta.
Potilaspaikkoja on 13–15. Keskussairaalan palliatiivinen poliklinikka valitsee potilaat tietyin kriteerein, joita ovat esimerkiksi vaikeahoitoisen oireet kuten kipu ja pahoinvointi sekä sedatoinnin tarve. Myös psykososiaalisen tuen tarve huomioidaan.
Koiviston mukaan Koivikko-kodissa vietetään entistä lyhyempi aika, ja sinne myös tulee entistä nuorempia potilaita.
– Nuorimmat ovat 18-vuotiaita. Suurin osa potilaistamme on myöhäisessä työiässä ja eläköityneitä.
Keskimäärin Koivikko-kodissa viivytään reilu viikko ennen kuolemaa. Vaihteluväli on muutamista tunneista muutamiin viikkoihin.
Saattohoitopotilaan elämänlaatua yritetään pitää yllä loppuun asti. Eri ihmisille se tarkoittaa eri asioita.
– Jos joku haluaa juoda punaviiniä tai syödä pihviaterian, Eija-emäntämme järjestää sen, Koivisto sanoo.
Yllättävän moni haluaa viimeisillä voimillaankin saunaan. Sinne he myös pääsevät, tarvittaessa vaikka saunasängyn avulla.
– Lämpö hellii kuihtunutta kehoa.
Varainhankinnan kuten tukikonserttien ja lahjoitusten avulla Koivikko-koti hankkii toiminnassa tarvittavia laitteita ja huolehtii saattohoidossa olevien potilaidensa läheisistä.
– Hoidamme koko perhettä, ja kohtaamme läheiset myös kuoleman jälkeen, Koivisto muistuttaa.
Hän kohtaa vihaa, surua ja pettymystä mutta myös toiveikkuutta.
– Moni suree ennakoivasti. Meillä on tila ja lupa sekä myös tosi hyviä keinoja kohdata näitä vaikeita tunteita ja jutella niistä.
Joskus aikuisetkaan läheiset eivät silti halua puhua tuntemuksistaan.
– Pienelle osalle ihmisiä paras tapa selvitä on olla kuin ei olisikaan. Ei kenelläkään ole mitään velvoitetta prosessoida asiaa.
Koivikkosäätiö saa myös testamenttilahjoituksia. Ne on viime aikoina suunnattu isoon tulevaisuusprojektiin eli uudisrakennuksen rakentamiseen Ahvenistonmäelle, lähelle keskussairaalaa.
Rakennuksesta on jo olemassa tilaohjelma ja hankesuunnitelma. Koivikkosäätiö on valmis kustantamaan rakennuksen itse, toki suurelta osin lainarahalla, mutta rakentamiseen tarvitaan myös yhteistä suunnittelua hyvinvointialueen kanssa.
– Odotamme rauhassa oikeaa aikaa. Asiaan palataan silloin, kun heille on siihen sopiva hetki, Koivisto sanoo.
Uuden rakennuksen myötä jokainen Koivikko-kodin potilas saisi oman huoneen, jonka yhteydessä myös omaiset voisivat yöpyä.
– Lisäisimme omaa psykososiaalista tilaa myös huonekohtaisella äänimaailmalla, joka mahdollistaisi vaikkapa luonnon äänien kuten puronsolinan tai puiden huminan tuomisen sisätiloihin.
Riikka Koivisto johtaa 22 hengen työyhteisöä palveluasenteella. Hän on kiitollinen osaavista ja tyytyväisistä työntekijöistään.
Itse hän lataa akkujaan Kangasalla, jossa hän asuu metsän keskellä.
– Se on kaltaiselleni introvertille ihana paikka.
Lokakuun vaihtuessa marraskuuhun Koivisto on jo kaivanut esiin ensimmäiset joulukoristeensa. Niitä näkee myös Koivikko-kodilla.
– Tykkään höpsötellä joulujuttuja, ja olen huomannut, että myös osa asiakkaista kokee tärkeäksi, että täällä on kuusi hyvissä ajoin. Jos vaikka ei ehdikään enää kokea sitä viimeistä joulua.