Viihdyn mainiosti Hämeen järvimaisemissa, mutta kunnolla henki kulkee vasta länsirannikolla meren äärellä. ”No mikset sitten muuta sinne jos et saa täällä happea?” saattaa joku umpihämäläinen lohkaista tuohtuneena. Hyvä huomio, mutta vaarana olisi, että meri arkipäiväistyisi ja saattaisin ikävöidä takaisin Hämeen sydänmaille.
Minulle yksi syy palata merelle ovat sisämaan eläjälle kiehtovilta ja salaperäisiltä vaikuttavat linnut. Esimerkiksi merikihu on kesällä pakko nähdä. Mieluiten vielä itse teossa, eli ryöstämässä lokkien ja tiirojen vaivalla pyydystämiä kaloja. Näyttävät ilmataistelut päättyvät siihen, että merikihun ahdisteleman uhrin on pudotettava saaliinsa.
Ei ryöstelyssä sinänsä mitään ihailtavaa ole, mutta sen seuraamista helpottaa kun tietää saaliin torjuvan kihun tai sen poikasten nälkää. Tiedän, että ajatus on mahdoton, mutta voisiko merikihu joskus asettautua Hämeen järville merikotkan tavoin? Se voisi auttaa ajoittaiseen hapen puutteeseen.
Kirjoittaja tarkkailee lintuja ja muuta luontoa, joskus pieni pilke silmäkulmassa.