Edessämme on jälleen riemukas kevät. Karkausvuosien lailla eduskuntavaalit ovat ilonamme joka neljäs vuosi. Samaan tapaan kaikki vaaleissa annetut lupaukset toteutetaan viimeistään karkauspäivänä 29. helmikuuta, paitsi jos vuosi on neljällä jaollinen. Tämän kaiken me toki tiedämme, vaikka välillä olemme uskovinamme muuta.
Vaalien jälkeen tulokset ovat aina samat. Näemme, että kansa on mielipiteissään ja elämäntavoissaan jakautunut ei ainoastaan kahtia, vaan moneen osaan.
Demokratiassa kaikilla täysi-ikäisillä kansalaisilla on äänioikeus, täysipäisyyttä ei toki vaadita äänestäjiltä eikä ehdokkailtakaan ja joskus se näkyy myös tuloksissa.
Kansakuntien yhtenäisyys on helpointa huomata karttakirjaa selailemalla. Maiden rajat on piirretty paksulla viivalla ja valtion nimi löytyy rajojen sisältä.
Kun asiaa tarkastelee lähempää, on yhtenäisyyden havaitseminen vaikeampaa. On melko luonnollista, ettei 18-vuotias äänestäjä vaaliuurnilla ehdokasta valkatessaan kaipaa samoja asioita ajavaa ehdokasta kuin 81-vuotias äänestäjä.
Tiedän jo nyt, että olen pettynyt vaalitulokseen.
Samoin on usein laita rikkaan ja köyhän, kaupunkilaisten ja maalaisten, pitkien ja lyhyiden, makkaroiden ja omenien. Intressit ovat erilaiset.
Harmonisessa yhteiselossa tärkeintä on tulla toimeen muidenkin kuin itsensä kanssa.
Vaali-iltana suurin osa äänestäjistä toteaa, että tyhmä kansa on taas äänestänyt väärin. Asiaa ei suinkaan helpota se, että tällä vuosituhannella fyysinen murrosikä on aikaistunut mutta henkinen pidentynyt.
Ajan sävel on se, että kovin monen on vaikea käsittää, ettei oma maailmankatsomus ole ainoa, eikä ehkä paraskaan, jos sitä uskaltaa tarkastella jostakin muusta kuin omasta näkökulmasta. Ja vaikka se olisikin, voi silti jäädä vähemmistöön ja se on vain siedettävä.
Tiedän jo nyt, että olen pettynyt vaalitulokseen. Se jakaa kansan helpommin ja julmemmin kuin kasvis- ja liharuokapäivät duunarit työpaikkaruokalassa. En aio tästä kuitenkaan hämmentyä, se on elämää.
Kansan yhtenäisyyden suhteen oleellista ei olekaan se, että kaikki olisivat samaa mieltä. Oleellista on, että eri näkökulmia siedetään, ainakin niin kauan kuin ne eivät vahingoita toisen terveyttä ja omaisuutta.
Kun huhtikuussa vaalien jälkeen väistämättä puhutaan ääripäistä, siinä ei ole mitään outoa. Maailma on rakennettu siten, ettemme ole millään lailla tasa-arvoisia edes geenien suhteen. Luonto synnyttää ääripäitä itsestään, ja yhteiskunta tuo siihen soppaan omat mausteensa.
Terveen yhteiskunnan merkki on kuitenkin se, että se voidaan jakaa ilman mestauskirvestä ja siitäkin huolimatta se toimii kokonaisuutena. Ja kuka tämän kansan muka jakaisi, kun nykyään ei osata edes laskea?
Kirjoittaja on hämeenlinnalainen kirjailija.