Satu Marttilan ja Hilla Wallinin ohjatussa sururyhmässä jaetaan kokemuksia ja katsotaan myös tulevaan.
Hämeenlinnalaisella Satu Marttilalla ja lempääläisellä Hilla Wallinilla on pitkä yhteinen työhistoria lasten ja nuorten syöpä- ja veritautien yksiköstä Taysista.
– Olemme yhdessä saaneet olla kehittämässä lasten saattohoitoa erilaisissa projekteissa ja muun muassa laatineet saattohoito-oppaan vanhemmille, joka on yksikössä edelleen käytössä, Marttila kertoo.
Marttila on joulukuussa valmistuva traumapsykoterapeutti ja yrittäjä, Wallin on edelleen Taysissa töissä, mutta tekee myös työnohjausta ja opiskelee lyhytterapiaa.
Naisten yhteinen Voimauttava Pysäkki Oy järjestää Hämeenlinnassa sururyhmän läheisensä menettäneille 26. lokakuuta alkaen.
– Sururyhmän järjestäminen on ollut yhteinen unelmamme pitkään, sillä osastotyössä surun jälkihoito jää lyhyeksi ja haluamme jatkaa surun tukemisen matkaa pidemmälle, Marttila kertoo.
Ryhmä on tarkoitettu aikuisille läheisensä menettäneille, joilla menetyksestä on kulunut aikaa vähintään kolme kuukautta.
Kokoontumisia on yhteensä kuutena iltana loka-, marras- ja joulukuun aikana.
– Meillä on jokaiselle illalle mietittynä oma teemansa, Wallin kertoo.
Illoissa käsitellään niin surun moninaisuutta, luopumista ja muistoja kuin voimavarojen löytämistä ja tunteiden kehollisuutta sekä suunnataan katse myös tulevaan.
Vertaistuen lisäksi ryhmä tarjoaa ammatillista ohjausta surun kohtaamiseen ja käsittelyyn.
Marttila hyödyntää ryhmässä osaamistaan surun terapeuttisesta tukemisesta.
– Emme pelkää. Meidän kokemuksemme menettämisestä on pitkäaikaista ja konkreettista. Olemme olleet siellä, missä kuolemaa tapahtuu, hän pohtii. Lisäksi meillä monlemmilla on omakohtainen kokemus läheisen menetyksestä.
– Ratkaisukeskeisyys antaa puolestaan näkökulmaa tulevaan. On voimauttavaa löytää uutta iloa kaikesta koetusta huolimatta, Wallin sanoo.
Ihmisten kokemus surusta on hyvin yksilöllinen.
– Tärkeintä on, että hyväksyy oman polkunsa ja tulee sen kanssa kuulluksi, Wallin sanoo.
Sururyhmä antaa mahdollisuuden jakaa kokemuksiaan.
– Ympärillä olevat eivät usein jaksa kauaa puida menetystä surevan kanssa. Meillä ei ole parasta ennen -päivää. Ryhmään voi tulla, vaikka kokemuksesta olisi viisi vuotta.
Naiset pohtivat, että suruun ei oikeastaan voi valmistautua.
– Kun läheisen kuolema tulee, se on aina niin ainutkertainen – se pysäyttää aina, Marttila miettii.
Läheisen kuolemaa ei voi myöskään valmiiksi, ennen kuin se lopullisesti tapahtuu.
– Luopumiseen voi liittyä myös ristiriitaisia ajatuksia, esimerkiksi syyllisyydentunteita omista ajatuksista, Wallin pohtii.
Ihmisillä on monia tapoja reagoida suruun. Joku tekee paljon töitä, toinen lamaantuu.
– "Suomalainen suru" on hyvä käsite: se on usein hillittyä, silloin vetäydytään helposti eikä näytetä tunteita, Marttila kuvailee.
Suru on usein myös eriaikaista ja eri perheenjäsenillä erilaista.
– Lapset ja nuoret eivät välttämättä pysty suremaan, kun joku muu perheessä suree. Heillä suru voi ilmetä vasta myöhemmin, vuosienkin päästä.
Monelle saattaa olla vaikeaa sanoittaa surua. Myös surevan kohtaaminen voi olla hankalaa.
– Aina voi sanoa vaikka, ettei tiedä mitä sanoisi. Tärkeintä olisi, että sureva kohdataan, naiset painottavat.
Suru on yksilöllistä ja yhtä ainoaa oikeaa tapaa surra ei ole.
– Ennen puhuttiin surutyöstä, jolla on alku ja loppu, mutta suru voi olla myös loppuelämän matka, joka ei ohitu, Wallin sanoo.
Myös elämäntilanteet vaihtelevat. Usein on pakko elää elämässä eteenpäin surusta huolimatta.
– Psyyke on viisas ja säätelee, milloin raskaita asioita voi käsitellä, mutta viimeistään silloin on aika, jos tuntuu, että elämässä ei pääse eteenpäin.
Suru kuluttaa myös fyysisiä voimavaroja.
– Myötätunto omaa surua kohtaan on tärkeää, sillä suru tarvitsee tilaa ja aikaa, Marttila pohtii.
Ajan kanssa suruun liittyvä ahdistus usein helpottaa ja muuttuu kaipaukseksi.
– Suru ei tule useinkaan sanoina ulos, joten tarvitaan luovia keinoja, kuten kirjoittaminen, maalaaminen ja musiikki. Tämän lisäksi surua voi hoitaa vertaistuen tai terapeuttisen tuen avulla.