Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Kolumni: Vain elämää -formaatti pystyy taas yllättämään – Paras resepti onnistumiselle on artistien suuri ikäero

Tunnustan katsoneeni kaikki Vain elämää -sarjan tuotatokaudet, ja aika suurella mielenkiinnolla.

En kuule niihin kriitikoihin, jotka kokevat ohjelman jotenkin teennäisenä tai vaivannuttavana. Jossain vaiheessa formaatti alkoi tökkiä, kun samoja naamoja kierrätettiin useampaan kertaan, mutta onneksi nyt meneillään olevalle kaudelle saatiin tässä suhteessa freesi porukka.

Kun tämän vuoden artistit toukokuussa julkistettiin, valintoja seurasi melkoinen somemyrsky. Kattaus luonnehdittiin kaikkien aikojen kehnoimmaksi. Monen muun tavoin minäkin ihmettelin, että kuka on Yona, mutta häpeä on vain omani.

Laulaja-lauluntekijä on levyttänyt kahdeksan sooloalbumia ja palkittu Vuoden tulokkaana sekä Kriitikoiden valinta -palkinnolla Emma-gaalassa.

Jo nyt hän on näyttänyt, että rahkeet riittävät mielenkiintoisiin cover-tulkintoihin ja odotan innolla kuulevani myös artistin omia kappaleita.

Siinä on oikeastaan minulle tämän ohjelmasarjan suurin viehätys, tutustua uuteen musiikkiin. En niinkään kaipaa karaokea kaikkien tuntemista biiseistä, jollei sovitukseen ole keksitty merkittävästi uutta kulmaa.

En ole koskaan ymmärtänyt myöskään Mikko Alatalon dissaamista hänen viihteellisemmän puolensa takia tai Tommi Läntisen vähättelyä iskelmän puolelle kallistuneena rokkarina.

Tietyssä iässä ihminen voi kokea petturuudeksi sen, että oma idoli tai kuka tahansa artisti ryhtyy niin sanotusti kaupalliseksi, mutta minulta nuo ajat menivät jo vuosikymmeniä sitten.

Alatalo ja Läntinen ansaitsevat suuren arvostuksen niin uransa kuin elämänkokemuksensa puolesta. Molemmat ovat äärimmäisen sympaattisia herroja, joiden tarinoita ja esityksiä kelpaa kuunnella.

Erika Vikmanin osallistumista arvosteltiin rajusti, koska hänen biisikataloginsa on toistaiseksi niin suppea.

Varsin teräväpäiseksi osoittautuneella artistilla on kuitenkin takanaan nerokas taustatiimi ja pinnalta katsoen provokatiivisissa kappaleissa on syvempiäkin tasoja. Omissa tulkinnoissaan hän aina päräyttää, tavalla tai toisella.

Pete Parkkonen on maan kovimpia laulajia, jonka hurjan osaamisen esittelyyn ohjelma on omiaan, kun taas Meiju Suvaksen ääni ja kappaleet ovat suomalaisen iskelmän historiaa.

Aivan oman kulmansa ohjelmaan tuovat Redrama ja Jyrki 69, joiden kansainväliset uroteot ansaitsevat myös tulla uudelleen kerratuiksi ja suuren kotimaisen tv-yleisön tietoisuuteen.

Jotenkin minusta tuntuu, että Vain elämää onnistuu aina paremmin, mitä suurempi ikäero siinä olevilla esiintyjillä on.

Nuoret tahtovat venyä parhaimpaansa legendojen edessä, ja vanhat parrat haluavat näyttää vielä kerran, mistä kana pissaa.

Erityisesti tällä kaudella ohjelma on terapeuttinen. Kaiken yllä leijuu keskinäisen kunnioituksen, myötäelämisen ja suvaitsevaisuuden henki.

Ja ennen muuta rakkaus musiikkiin.