Miten onkaan muisti lyhyt, mietin eilen junassa, kun vaihdoin paikkaa tolkuttomasti yskivän ja aivastelevan ihmisen vierestä. En totisesti koskaan ajatellut kaipaavani koronan pahimpia aikoja, mutta nyt ne nousivat mieleen.
Seuraavassa vaunussa istuin alas vain huomatakseni, että sielläkin vieruskaveri räki sumeilematta vähän väliä. Alkoivat junasta pärskeettömät paikat loppua. Käytävällä joku kaivoi nenää, toinen pyyhki nuhanoroa hihaansa ja kolmas levitti nenäliinat yhteiselle pöydälle.
Tunsin olevani suljetussa tuubissa täydessä virussumutuksessa, ja niin olinkin. Tunti pankkivankina keskellä kemiallisia aseita.
Kuulostiko melodramaattiselta? Okei, myönnetään. Mutta olen ylipainoinen astmaatikko ja yhden koronan sairastin jo ihan siinä ensimmäisessä aallossa. En totisesti haluaisi kokeilla sitä uudestaan, enkä totta vieköön ainakaan samaan aikaan, kun sairaaloissa ollaan muutenkin tiukoissa tilanteissa.
Tykkään hirveästi hengittämisestä, mutta se ilo on vaakalaudalla infektiotilanteissa. En todellakaan ole ainut, jolle sairastuminen on totinen paikka.
Iso osa porukasta näyttää kuitenkin jo ajattelevan, ettei enää ole väliksi yhtään, jos nyt vähän erite lentelee.
Sanokaa vain naiiviksi, mutta hetken ihan tosissani ajattelin, että maailmanlaajuinen pandemia opettaisi jotakin pysyvää räkäkäyttäytymisestä.
Kaipaan niitä aikoja, kun yhdessä hartaina vannoimme, että koronasta opimme ainakin sen, ettei sairaana lähdetä ihmisten ilmoille ja kuinka töistä jatkossa osattaisiin olla poissa vähemmästäkin oireilusta.
Ja niitäkin ajatuksia ikävöin, joissa pohdittiin, että meilläkin käytettäisiin jatkossa maskia huomaavaisuudesta kanssaeläjiä kohtaan vaikkapa julkisissa kulkuvälineissä, jos liikkeelle lenssussa olisi jostain syystä välttämättä lähdettävä.
Kattia kanssa!
”Ei oo koronaa !” on jo ihan vakiolause työpaikoilla, harrastuksissa tai kahvipöytäkeskustelussa, kun pärskähtää. On ehkä työnnetty tikku nenään kipeän oloisena, mutta lähdetty sitten yhden viivan huojennuksella liikkeelle.
Muilla taudeillahan ei ole merkitystäkään. Eikä sillä, ettei testi saa kaikkia koronatapauksiakaan kiinni.
Nyt saa taas roiskia ympäristöön huoletta, vaikka ihan hiljan vasta sellaisesta sai tappavia katseita osakseen. Minulta muuten saa edelleen, mutta eivät ne näytä mitään auttavan.
Melkoisen vauhdikkaasti se pujahdus vanhaan normaaliin tapahtui. Muutaman pitkän vuoden oppitunnit haihtuivat parissa kuukaudessa.
Minkäköhän mittakaavan opetusta perillemenoon oikein tarvittaisiin?
Lähestyvästä influenssakaudesta on povailtu poikkeuksellisen voimakasta. Olisi pari hyväksi havaittua keinoa estämään tartuntoja tehokkaasti, mutta kukas niitä nyt jaksaisi muistella!
Kirjoittaja on sairiolaistunut toimittaja ja tietokirjailija.