Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Hämeenlinnalainen Juho Lehtonen löysi paraboccian lajikseen ja tähtäin on korkealla – "Olen urheiluhullu, ollut jo pienestä pitäen"

Pärjääminen paraurheilussa vaatii omistautumista, sillä maailman huiput harjoittelevat täyspäiväisesti.

Juho Lehtonen palasi viikko sitten paraboccian EM-kisoista Espanjan Sevillasta.

Tuomisina oli 12. sija 22 kilpailijan joukossa.

Hämeenlinnalainen on kaikkien aikojen ensimmäinen lajin EM-kisoissa lohkostaan jatkoon päässyt suomalainen – häviten vain mitalisteille.

Kotonaan Kukostensyrjässä Lehtonen pohtii paraurheilun ja -urheilijoiden asemaa.

– Olen vähän kyllästynyt siihen, että meitä vammaisurheilijoita verrataan keskenään, vaikka on monia eri vammaluokkia, joissa kilpaillaan. Leo-Pekka Tähti pystyy ajamaan autoa, minä en. Jokainen meistä on erilainen ja lajitkin ovat erilaisia.

Lehtonen on blogikirjoituksissaan, muun muassa Paralympiakomitean nettisivuilla, ottanut välillä terävästikin kantaa asioihin.

– En koe, että olen vammainen, vaan minulla on ominaisuus, että olen tuolissa, mutta teen samoja asioita kuin terveetkin ihmiset, siinä määrin kuin pystyn.

Laji löytyi kesäleirillä

Paraboccian pariin Lehtonen päätyi kahdeksan vuotta sitten. Hämeenlinnan Seudun Invalidit järjesti nuorille kesäleirin, johon ilta-ohjelmaa tuli pitämään Lehtosen nykyinen valmentaja Jan Huopainen.

– Pelasimme bocciaa ulkona ja hän innosti lajin pariin. Ensimmäiset kisat olivat Oulussa syksyllä 2012, ne olivat CP-Liiton mestaruuskisat, yhden pelin voitin. Seuraavana vuonna 2013 olin jo SM-kisoissa ja aloin kiertää niitä.

Urheilukipinä pienestä pitäen

Lehtonen on ylipäänsä kiinnostunut kaikesta urheilusta. Etenkin jääkiekko on sydäntä lähellä.

Kun Eero-veli pelasi HPK:n nuorten riveissä, oli Lehtonen tuttu näky katsomossa muuallakin kuin kotipeleissä.

– Olen urheiluhullu, ollut jo pienestä pitäen. Valmistaudun esimerkiksi omiin kisoihini katsomalla jääkiekkoa. Käytän niitä asenne-harjoitteena itselleni.

Sittemmin Lehtonen on seurannut veljensä kiekkokavereiden edesottamuksia maailmalla ja monet nimekkäistä pelaajista ovat hänen Facebook-kavereitaan.

Urheilukipinä ylläpitää myös omaa kilpailuviettiä.

– Parhaimmillaan kisaaminen antaa elämyksiä sekä itselle että muille, ja samalla kehittää minua pelaajana.

“Kuin shakkia ilman pelilautaa”

Parabocciassa on kaksi pelaajaa vastakkain, molemmilla kuusi palloa. Tavoitteena on saada omat pallot mahdollisimman lähelle maalipalloa ja samalla vastustajan pallot kauemmas.

– Paraboccia on kuin petankkia, jota pelataan nahkapalloilla sisätiloissa.

Avustaja siirtää kourua paraurheilijan ohjeiden mukaan. Erä kestää yhteensä 12 minuuttia. Otteluun kuuluu neljä erää, joten peli kestää taukoineen noin 80 minuuttia

– Periaatteessa tämä on myös kuin shakkia ilman pelilautaa. Toisen pelaajan heitot pitää ennakoida ainakin kahden vuoron päähän.

Parabocciassa voi kilpailla vielä seitsemänkymppisenäkin. Naisille ja miehille eri vammaluokissa on omat sarjat.

Kisaaminen vaatii satsauksia

Paraurheilu nielee rahaa matkoineen ja avustajineen. Lehtonen saa tukea vanhemmiltaan ja hänellä on yksi sponsori, mutta uudetkin olisivat tervetulleita.

– Jouduin ennakoimaan vuoden 2023 sääntöjenmuutosta hankkimalla uudet parabocciapallot, jotka maksoivat yli tuhat euroa. Lajissa joutuu panostamaan varusteisiin ja Paralympiakomitea kustantaa niistä vain osan.

Huiput treenaavat täyspäiväisesti

Maailmalla huippupelaajat treenaavat 600–800 tuntia vuodessa, pelkkää lajia – ja oheiset siihen päälle.

Lehtonen harjoittelee kaksi kertaa viikossa pari kolme tuntia kerralla, tiistaisin Kiipulassa ja Loimua-Areenalla Invalidien vuorolla. Lisävuorot olisivat tarpeen, sellaisista halleista, joihin pystyisi merkitsemään pysyvät kentän rajat.

– Jotta saisi parabocciassa arvokisamitaleja, pitäisi harjoitella viitenä päivänä viikossa 2–3 tuntia kerralla.

Suomessa on Lehtosen mukaan hyvin omistautuneita paraurheilijoita:

– Ollessani Pajulahdessa nuorten kaikkien olympialajien valmennusryhmän leirillä, siellä oli todella omistautunutta porukkaa ja joku nuorista veti ensimmäiset harjoitukset jo ennen aamupalaa. Silloin hätkähdin sitä, mitä urheilu vammaisena vaatii.

Seuraavaksi tähtäimessä ovat SM-osakilpailut Helsingissä, HIFK:in kotikadulla – maaliskuun puolivälissä.

– Tavoitteenani on päästä joskus tulevaisuudessa paralympialaisiin.

Miten näet paraurheilun aseman, onko se muuttunut?

– Siitä puhutaan ainakin enemmän kuin vaikka kolme vuotta sitten. Kun Leo-Pekka Tähti palkittiin Vuoden urheilijana, oli se samalla tunnustus kaikille vammaisurheilijoille.