Muusikko Olli Pekkola päätyi Parolaan vaimonsa kotitalon kautta. Keltainen rintamamiestalo toimi alkuun helsinkiläispariskunnan kesämökkinä.
– Loppukesästä 2000 minusta tuntui, etten halua lähteä täältä enää mihinkään, Pekkola sanoo.
Rokkia vuodesta 1969
Pekkolalla on takanaan jo melkoinen musiikkiura.
Kitara alkoi soida noin vuonna 1969 Jesaja-nimisessä bändissä kotikunnassa Iitissä.
Soitto jatkui nastolalaisessa Pintavika-yhtyeessä, jossa soitti ja lauloi myös Pepe Ahlqvist. Pintavian myötä Pekkola muutti Lahteen.
Armeijan jälkeen syntyi Valentino, joka soitti melodista heviä.
– Meillä oli jo levytyssopimus, kun Sakke Järvenpää houkutteli rumpalin ja minut Sliippareihin.
Sleepy Sleepersissä keikkoja riitti 3–4 viikossa. Meno oli värikästä.
Sliippareiden toimari
Päivätyö löytyi ensin Asko-tavaratalon somistajana ja graafikkona, sitten mainostoimistosta. Sliippareissa Pekkolasta tuli myös yhtiön toimitusjohtaja.
Vuonna 1978 hän päätyi Ronski Gangiin, joka oli maan kovimpia rokkibändejä. Ronskin livekunnon vuodelta 1981 voi tarkistaa elokuvasta Rokkidiggari.
Vuonna 1981 Pekkola aloitti graafikon ja tiedottajan työt ohjelmatoimistossa Helsingissä.
Seuraavana vuonna hän kuuli, että entinen Teddy and the Tigersin laulaja-kitaristi Aikka Hakala oli perustamassa uutta bändiä, joka soittaisi rhythm’n’bluesia. Rumpali ja basisti olivat jo valmiina, vain toinen kitaristi puuttui.
– Tiesin sopivan kaverin, Pekkola sanoo.
Niin syntyi Bad Sign.
Bad Sign kiersi Suomea satakin päivää vuodessa ja sai maineen kovana keikkabändinä.
Samoihin aikoihin Olli Pekkola toimi BRB-firmassa ulkomaanbändien Euroopan-kiertueiden managerina, ja siinä työssä kertyi parisataa matkapäivää vuodessa.
Suomi tuli tutuksi keikka-auton ikkunasta, Eurooppa lähinnä junan.
Hollywoodin tuttavuuksia
Alkuvuodesta 1983 Hollywood saapui Suomeen. Helsinki sai esittää Leningradia elokuvassa Gorkin puisto.
Bad Sign pestattiin venäläisbändiksi, joka soitti karvalakki päässä vanhaa rokkia talvisen Kaisaniemen puiston lavalla. Kohtauksen taustalla soi puolitoista kappaletta.
Filmitähdet Lee Marvinia myöten tulivat Olli Pekkolalle tutuksi. Joanna Pacula halusi lähteä illalla Tavastialle katsomaan The Fabulous Thunderbirdsia ja sai Bad Signin pojat seurakseen.
Bad Signin levytkin myivät, vaikkeivät kultalevyyn saakka. Yksi albumi käytiin tekemässä keväällä 1985 Austinissa Texasissa.
Myöhemmin keikkoja tehtiin New Yorkissa ja varsinkin Kanadan puolella Ontariossa.
Rokkia lähiseudulla
Bad Sign hiipui 1990, kun bändin silloinen nuori rumpali Jallu Mantila kuoli Keravan nuorisotalon palossa. Vanhalla kokoonpanolla palattiin vielä keikoille pariin otteeseen, 2007 isommallekin kiertueelle.
Hämeessä syntyi Swamp Queen -yhtye, joka soitti rokkia lähiseudulla vuoteen 2010.
– Se oli ehkä kovin bändi, missä olen ollut mukana.
Bilebändi Warjottomassa Pekkola soitti 2016 alkaen pari vuotta.
Havaijia ja bluesia
Nyt nivelrikko vaivaa jonkin verran sormia, eikä kovin pitkiä kitarasessioita kärsi enää soittaa. Niinpä Pekkola hankki steel-kitaran ja alkoi harjoitella putkella soittamista.
Tiikerihai ja perusblues kulkevat jo komeasti.
– Steel-kitaristi etsii bändiä, Olli naurahtaa.
– Havaijin-musiikkia, kantria ja bluesia. Tulisi taas motiivi harjoitella.
Viime vuosina Pekkola on innostunut myös jälleen maalaamisesta. Ensin syntyi isoja Sibelius-muotokuvia, sen jälkeen naivistista taidetta, johon innoitusta on saatu muiden muassa Martti Innaselta.
– Ehkä joskus voisi mennä mukaan näyttelyyn. Kunhan töitä kertyy tarpeeksi.