Aino-mummin sokerikko ja kermakko sysäsivät liikkeelle tarinan, josta syntyi omakustannekirja.
Kuinka ihmeessä silloin tultiin toimeen? Miten naiset kestivät?
Näitä asioita ihmetteli hämeenlinnalainen Leena Voittonen miettiessään Aino-mumminsa elämää.
Hän alkoi tutkia asiaa, ja päätti koota isoäitinsä vaiheet tarinaksi.
Tänä syksynä Voittoselta valmistui omakustanteena sukutarina Aino – Maalaistytöstä kaupunkilaiseksi, jossa ovat läsnä myös Suomen lähihistoria ja ajankuva.
– Halusin tällä tarinalla kunnioittaa menneitten sukupolvien – nimenomaan naisten – työtä.
Esineet toivat muistoja mieleen
Ajatus Ainon tarinasta alkoi kyteä viitisen vuotta sitten Vanajaveden opiston luovan kirjoittamisen kurssilla.
– Opettajamme Tuula Salin antoi meille tehtäväksi kirjoittaa jostakin merkityksellisestä esineestä ja siihen liittyvästä tarinasta.
Voittonen muisti sokerikon ja kermakon, jotka mummi oli saanut anopiltaan, sekä Ainon kihlakuvan vuodelta 1920.
– Aino-mummi on ollut elämässäni hirveän tärkeä ihminen. Ihailen hänen sitkeyttään läpi elämän.
Naisten elämä valokeilassa
Aino Teitto syntyi vuonna 1902 Lappeen Korkea-ahossa. Naimisiin mentyään hän muutti miehensä August Pullin kotitilalle Lappeen Hanhijärvelle. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä.
Ainon kautta kirja kertoo paljon myös Pullin suvun vaiheista.
– Silloin pojat veivät nuoria tyttöjä omaan kotiinsa tekemään töitä. Olen aina ihmetellyt, miten tuon ajan naiset selvisivät, mutta he ovat vaan selvinneet.
Kirjassa kuvataan Ainon ja hänen lähipiirinsä naisten elämää vuosina 1910–1945.
– Yksi teema on sotien vaikutus ja se, kuinka naiset selvisivät. Esimerkiksi ompelulaatikosta löytynyt pieni kultainen kirvesmerkki kertoi, että mummi oli todellakin käynyt mottitalkoissa.
Aino asui Pullin talossa kaksikymmentä vuotta. Sotien jälkeen perhe muutti kaupunkiin Lappeenrannan Koulukadulle taloon, jossa myös Voittonen vietti lapsuutensa.
Tarina alkaa elää omaa elämäänsä
Kirjaa varten Voittonen etsi taustamateriaalia netistä sekä eri arkistoista, perunkirjoista ja virkatodistuksista. Hän ehti myös haastatella jo edesmennyttä tätiään.
– Tekstistä noin parikymmentä prosenttia perustuu faktaan ja loput ovat fiktiota. Olen esimerkiksi sijoittanut Ainon kihlamatkan Viipuriin, mikä ei välttämättä ole totta.
Voittonen pohtii, että koulutusjärjestelmän kehittyminen on ollut todella tärkeä asia. Aino ei käynyt koulua kuin neljä vuotta.
– Nyt naisella voi olla muitakin unelmia kuin se, että pääsee ison talon emännäksi. Kun katson Afganistanin naisten tilannetta, mietin, että sehän on kuin Suomessa oli sata vuotta sitten.
Jatko-osan kirjoittaminen vielä auki
Kovakantisen kirjan painos ei ole suuri ja Voittosella on teoksesta vain muutama kappale.
– Ensisijainen tarkoitukseni on ollut kertoa suvun tarinat omille lapsille, mutta kirjassa on luettavaa myös niille, joita alueen historia kiinnostaa.
Sekä Hämeenlinnan kirjasto että Lappeenrannan maakuntakirjasto ostivat molemmat kaksi nidettä.
– Kirja on varmaankin lainattavissa, Voittonen tuumaa.
Teoksesta saatu palaute on ollut hyvää, mutta ajatus jatko-osan kirjoittamisesta panee miettimään:
– Saa nähdä, en tiedä vielä, uskallanko jatkaa, sillä tarina tulee niin iholle. Kirjoittamista en kuitenkaan lopeta, se on ihan saletti.
