Autojen katsastus on suurimmalle osalle meistä tuttua puuhaa. Itsekin olen saanut tunkea parikymmentä vuotta vanhoihin romuihin vuosittain enemmän rahaa kuin mitä rakkineilla on kokonaisuudessaan ollut arvoa.
Sitten olen ristinyt käteni ja toivonut, että kiltti katsastusmies ei löydä siitä mitään kohtalokasta tai ryhdy viilaamaan pilkkuja.
Kauhun tasapaino jatkui vuodesta toiseen, kunnes kyllästyin ja ostin uudemman auton. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, siihenkin ilmaantuu aikanaan vikoja, joita ei ole kenelläkään muulla ollut, mutta se on sen ajan murhe.
Koska auto on pakko katsastaa, jokainen kuljettaja satsaa siihen niin paljon, että pääsee jatkossakin baanalle. Miksiköhän ihminen pitää autostaan parempaa huolta kuin itsestään?
Olisihan se lystikästä, jos ihmisellekin olisi tällainen pakollinen määräaikaiskatsastus kerran vuodessa.
Oivallinen ajankohta olisi helmi-maaliskuussa, jolloin ihmiset ovat kärvistelleet tipatonta tammikuuta ja muutenkin uudenvuoden pöhnässään lupailleet levottomia.
Julma lainsäätäjä kumminkin pamauttaisi katsastuksen syyskuulle, kun puoli kansaa on tanssinut kolme kuukautta grilliä ympäri enemmän tai vähemmän soosissa.
Kun ajoneuvosi reputtaa katsastuksen, joudut korjaamaan sen viat tietyllä aikataululla, eikä siitä selittämällä selviä.
Minkähänlaisen rätingin meikäläinen saisi ihmiskatsastuksesta käteensä?
Kyllä siinä rastia heilahtelisi ruutuun: jarrut puutteelliset, nivelet sököt, akselipaino ylitetty, asenne kehonegatiivinen ja päästöt hanurista.
Korjaustoimenpiteet: kolme vuotta liikuntaa ja tervettä elämää.
Oleellistahan tässä systeemissä olisi, millaisia rangaistuksia elimistön korjaamatta jättämisestä sitten langetettaisiin. Tässä kohtaa odottaisin lainsäätäjältä luovuutta, sillä samat uhkaukset eivät pure kaikkiin.
Nopea kenttätutkimus katsastettavan elintavoista antaisi järjestelmälle käteen kovimmat aseet. Minulta ne penteleet veisivät telkkarin.