Sirkka Nukarista tuli suuren maatilan emäntä sotakesänä vuonna 1943. Sairaanhoitajaksi valmistunut neiti oli kuvitellut lähtevänsä sodan jälkeen maailmalle hänen isosiskonsa ottaessa kotitilan hoitaakseen, mutta suunnitelmat muuttuivat.
Nukari opiskeli Helsingin Yliopistossa saksan kieltä.
– Kouluaikoina vietin vuoden Saksassa opiskelijavaihdossa, josta minulle jäi elinikäinen rakkaus saksan kieleen. Totesin, että teoreettinen opiskelu ei ole kuitenkaan minua varten, mutta jokin ammatti pitää saada. Minä en ollut niitä tyttöjä, jotka jäivät kotiin miestä odottamaan, Sirkka muistelee.
– Hakeuduin sairaanhoitajakouluun, joka oli semmoinen simputuslaitos kuin armeija pojille siihen aikaan. Äitini sanoi, että nuorena on taivuttava vaikka aidan vittakses eli oltava nöyrä, vaikka joutuisi minkälaisen simputuksen kohteeksi. Ilman mukavia koulutovereita sitä kovaa koulua ei olisi kestänytkään.
Sirkan isän, Nukarin maatilan isännän ja kansanedustajan Evert Nukarin kuoltua, isosiskon Allin piti ottaa tila haltuunsa ja Sirkka aikoi lähteä maailmalle. Suunnitelmat muuttuivat radikaalisti, sillä Alli oli löytänyt miehen sysmäläisestä kartanosta ja lähti sinne emännäksi, joten Sirkan tuli ottaa kotitila vastuullensa.
– Uutinen oli minulle suuri shokki, sillä sehän mullisti koko minun elämäni. Meillä ei ollut poikaa, joten minun oli jäätävä kotiin. Olin vähän sellainen hulivilityttö siihen aikaan ja oli aikamoinen vastuu ottaa harteilleen tila, joka oli monta sataa vuotta ollut suvussa ja aina mennyt isältä pojalle tai veljille.
– Tietysti ymmärsin asian taloudellisenkin puolen, koska siihen aikaan maatila oli arvostettu. Vanhan sukutilan jatkaminen oli toki jotain aivan muuta kuin sairaanhoitajan työ.
– Siihen aikaan oli sota, eikä tiedetty kellä meillä on jäljellä kotia ja isänmaata. Tärkeintä oli ajatella kuinka me pärjätään ja kuinka miehet rintamalla kestää, Sirkka jatkaa.
– Sota loppui aikanaan ja siitä alkoi maatilan puitteisiin asennoituminen ja moniin asioihin mukautuminen. Ymmärsin myös, että olisi löydettävä isäntäkin taloon.
Sirkka tapasi aviomiehensä Allan Virran Aulangon hotellilla sota-aikaan vuonna 1943.
– Allan istui viereisessä pöydässä ja siitä se juttu alkoi lentelemään yli pöytien. Alkoi pitkä ja valtava kirjeenvaihto, sillä Allan oli sodassa. Kirjoittelimme pitkiä kirjeitä, jotka ovat minulla edelleen tallessa.
Sirkka päätti kolmen vuoden harkinta-ajan jälkeen valita Allanin aviomiehekseen.
– Minä ymmärsin sen, että tärkeämpää kuin mikään suuri rakkauskaan, olisi löytää kunnollinen isäntä tähän taloon. Pidin sitä tärkeimpänä asiana, koska tunsin niin suurta vastuuta Nukarin kartanosta, jonka olin saanut omistukseeni.
Hääkellot soivat muutaman seurusteluvuoden jälkeen ja pariskunnalle syntyi Antero-poika. Lisäksi heillä oli Pelastakaa Lapset ry:n kautta kasvattipoika Jussi.
– Allanista tuli loistava aviomies. Hän oli oikea tarmonpesä ja taitava taloudenpidossa. Hänellä oli uskallusta tehdä muutoksia ja ottaa lainaa, jolla saimme ostettua takaisin maitamme, Sirkka kertoo.
– Jouduimme luovuttamaan sodan jälkeen karjalaisille siirtolaisille sata hehtaaria maata, joka oli kova paikka, koska ne olivat isäni ja osin vaarini omin käsin raivaamia peltoja. Oli todella hienoa saada edes osa suvun maista takaisin.
Maatilan pito oli aikoinaan rankkaa käsityötä ilman koneita ja Nukarin isolla tilalla riitti tekemistä. Maatilalla oli viljelymaiden lisäksi nelisenkymmentä lypsylehmää ja pari sataa sikaa. Sirkalla oli myöhemmin myös oma tuhannen kanan lattiakanala, joka oli kokonaan hänen hoidossaan harjoittelijoiden kanssa.
Nukarin maatila toimi harjoittelupaikkana sadoille maatalous- ja kotitalousharjoittelijoille. Sirkan kielitaidon ansiosta tiluksille tuli Saksasta ja Sveitsistä työharjoittelijoita, joiden kanssa hän sai keskustella opiskelemaansa rakasta saksan kieltä.
– Meille tuli ihania ystävyyssuhteita muutamien saksalaisten tyttöjen kanssa harjoitteluaikoina. Heistä tuli myös suurtilallisia Saksassa ja kävimme heidän luonaan juhlissa ja he puolestaan meidän luonamme lähes joka vuosi.
– Pidän tätä suurena henkisenä rikkautena, että olen pystynyt pitämään näitä suhteita yllä heihin. Elämä ei ollut pelkkää työntekoa, vaan pidimme myös hauskaa, juhlimme ja matkustelimme.
1960-luvulla Sirkka oli mukana myös radiohaastatteluissa sekä Televisio-ohjelmassa Tänään kotona Kyllikki Virolaisen (entinen Stenroos) pyynnöstä. Sirkka kirjoitti myös toistakymmentä mapillista maatilan elämään ja emäntänä olemiseen liittyviä pakinoita Teho– ja Koti-lehtiin.
Pitkäaikainen haave toteutui, kun Sirkka kirjoitti kirjan Nukarin isäntiä ja emäntiä – rakkaudesta maahan ja isänmaahan vuonna 2010. Teokseen löytyi materiaalia kuten kirjeitä, päiväkirjoja ja valokuvia matka-arkullisen verran.
– Kirjan julkistamisen jälkeen olin kolmen vuoden ajan julkisuusmyllytyksessä. Olin muutamissa televisiohaastatteluissa ja minusta tehtiin juttuja eri aikakauslehtiin.
Nukarin tilaa hoitaa tällä hetkellä Sirkan poika Antero ja sukutilaa tulee jatkamaan hänen toinen poikansa. Näin satoja vuosia vanha sukutila on ja pysyy suvussa.
– Aviomieheni nukkui pois vuonna 2006 ja se jätti elämääni ison tyhjiön. Olimme naimisissa kuitenkin melkein 60 vuotta ja rakastin häntä todella paljon, Sirkka sanoo.
– Lapset ja lapsenlapset tuottavat minulle suurta iloa. Lisäksi minulla on kirjojen maailma. Olen lukenut paljon saksankielisiä kirjoja suomenkielisten kirjojen lisäksi. Ilman kirjoja en tulisi toimeen. Lisäksi tykkään katsella vanhoja suomalaisia elokuvia.
Sirkka on huolissaan maatalouden nykytilasta. Hän tietää omasta kokemuksestaan, että maatilan pitäminen on todella kovaa työtä ja leipä on tiukassa.
– Maatalouden arvostus ei ole enää samanlaista kuin se oli ennen. Minua pelottaa, miten Suomen maatalouden käy, jos nuoret eivät jatka tätä. Toivon, että löytyy vielä nuoria, joilla on maauskoa ja uskoa maahan. Meillä tulisi olla hyvä omavaraisuusaste kriisin sattuessa. Kolme tärkeintä asiaa mielestäni ovat puhdas vesi, ruoka ja demokraattisesti valittu vapaa isänmaa.
– Kaiken kaikkiaan voin sanoa, että minulla on ollut hyvä elämä. Jokaisen kohdalle tulee vaikeita päiviä ja hetkiä, mutta ponnistelemalla, työtä tekemällä ja uskomalla niistä selvitään. Tulee olla kiitollinen niistä hyvistä päivistä, joita minäkin olen saanut.