Olen seurannut Suomen leijonajoukkueen edesottamuksia jääkiekon MM-kisoissa yli 50 vuotta. Menestystä on viimein tullut, mutta myös katkeria pettymyksiä.
Kasvoin aikuiseksi aikana, jolloin Suomen piti johtaa ottelua kolmella maalilla, että kotikatsomossa saattoi edes vähän rentoutua. Vuosi 1995 ja Tupu, Hupu ja Lupu muuttivat kaiken. Vai muuttivatko sittenkään?
Luulen, että monella enemmän elämää nähneellä suomalaisella lätkäfanilla on ainainen kylmä rinki takalistossa, joka ei ehkä tässä elämässä tule kokonaan katoamaan. Luja usko voittoon ei ole meille köyhille ja kipeille ominaista.
Katselin pelejä Sveitsin kisojen alkusarjassa huuli pyöreänä. Suomen lätkä näytti paremmalta kuin aikoihin. Osittain jopa paremmalta kuin koskaan.
Puolustajien avaukset napsahtivat lapoihin ja onnistuivat kerta toisensa jälkeen. Lyhytsyöttöpeli hyökkäysalueella toi ajoittain mieleen jopa FC Barcelonan ja Espanjan maajoukkueen jalkapallossa kuuluisaksi tekemän "tiki-takan".
Toki monet vastustajat näissä otteluissa olivat tuntuvasti heikompia ja siitähän mieleen hiipi epäilys. Voiko tällainen jopa näytösluontoinen sirkuskiekko onnistua kovia maita vastaan?
Ja ykkösketju. Jos ei Sasha Barkovin maalihana kohta aukea, niin liemessä ollaan, muistan ajatelleeni.
Kaksinkertainen Stanley-cupin voittaja näytti meille kaikille alkusarjan viimeisessä matsissa ja latoi tasoitukset tauluun karmivalla tavalla alkaneessa ottelussa.
Takkiinhan siinä lopulta tuli, mutta en ollut enää huolissani. Yksi peli on hyvä aina hävitä ja tämä joukkue menisi pitkälle.
Voiko olle hienompaa jääkiekkoilijaa ja urheilijaa kuin kuin herrasmiesmäinen Barkov? Hänen viilipyttymäisyydessään ja hiljaisessa auktoriteetissaan on jotain Tuntemattoman sotilaan Vilho Koskelaa, joka romaanissa oli saanut liikanimen Ville Vaitelias.
Koko joukkue on täynnä onnistujia. Jääkiekkoromantikkoa erityisesti kutkuttivat nuori Konsta Helenius, NHL:ssä varjojen maille joutunut Jesse Puljujärvi ja veteraaniosaston kairaajat Sakari Manninen sekä Hannes "Pensselisetä" Björninen.
Ja Justus Annunen olisi kyllä ansainnut Tissot-kellon Kanadan kaatajana.
Sunnuntai olikin sitten oikea jääkiekkojumalien voimannäyttö, kun Norja vei suurella sydämellä pronssia vuonojen maahan.
Leijonien MM-kulta maistui erityisen hienolta, koska se ei tullut millään inhorealistisella laidassanuhjaamisella eikä roskamaaleilla, vaan lätkällä, joka oli kaunista.
Ja tunnetteko Antti Pennasen? Hän on se hämeenlinnalainen mestarivalmentaja.