Mielenkiinnolla sai seurata ministerimme Mika Poutalan edesottamuksia Erikoisjoukot-ohjelmassa. Toki täytyy muistaa, että töllöttimeen luodaan kaiken aikaa viihdettä ja ajankulua.
Ohjelman roisista puheenparresta ei kannata mallia ottaa, mutta osin se oli tuttua. Siitä huolimatta tuo erikoisjoukkous herätti minussa lihasmuistin.
Itse en siis ole ammattisotilas, mutta varusmiespalvelus piilee erikoisjoukoissa. Kauan sitten 1980-luvun puolessa välissä hiosti itseäni Rannikkojääkärikoulu. Tämä koulu edusti silloin Suomessa erikoisjoukkoja.
Sinne haettiin vapaaehtoisesti. Haku sisälsi parin päivän testiosuuden, missä mitattiin niin fysiikkaa, kuin psyykettä. Niin kutsui Upinniemi. Mitä lihakset muistavat?
Marraskuinen aamuyö 1985, jossain Upinniemen seutuvilla. Mainiosti valvotun ja toiminnallisen yön jälkeen, paluumarssi kasarmille paljastui joukkueiden väliseksi kilpailuksi. Reilun kymmenen kilometrin paluu juostiin mahdollisimman kovaa joukkueena.
Omien pakollisten varusteiden lisäksi painoa lisäsivät joukkueen varusteet, kaikki tväl-materiaali ( taisteluvälinemateriaali, aseet, ammukset, miinat, tms.) sekä muu romu. Siis sissireppu oli kaiken kaikkiaan nuorelle pojalle melko paljon.
Upinniemen piinasuoran kauhu pelotti. Reilun kilometrin suora, johon valutettiin kaikki mahdollinen.
Kuinka toimi silloinen joukkueenjohtajamme, joka oli saanut oman varusmieskoulutuksensa rajajoukoissa, sodan käyneiltä kaukopartiosotilailta? Hänen henkilökohtainen rinkkansa painoi moninkertaisesti omiimme verrattuina.
Kertaakaan ei huudettu ( ei mitään Erikoisjoukot-ohjelman mallia). Yhdessä juosten hänen kysymyksensä tai toteamuksensa olivat: ” Miten menee? Vieläkö jaksaa? Anna minä kannan.”
Tuolla piinasuoralla hänellä oli omien varusteiden lisäksi pari kolme taisteluvyötä varusteineen, muutama ase ja hymy. Tämä kokemus ja näky on syöpynyt minuun lähtemättömästi. Mitä Kristus opettikaan?
Askel lähemmäs. Meillä on ollut tapana tuon joukon kanssa kokoontua muutaman vuoden välein. Eräässä kokoontumisessa silloinen Rannikkojääkärikoulun railakasotteinen vääpeli, joka myöhemmin jäi eläkkeelle everstiluutnanttina Erikoisjääkäripataljoonan komentajana, jakoi kokemuksiaan.
Kansainvälisissä operaatioissa räjähdysherkissä paikoissa pitkin Lähi-itää eivät toimi supersotilaat, jotka toimivat kuin robotit ja tuhoavat kaiken edessään olevan. Se ei toimi. Siellä toimii ihmisyys, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin.
Keskeisiä ja tärkeimpiä kysymyksiä noissa operaatioissa olivat: Mitä sinulle kuuluu? Voinko auttaa sinua?
Tilanteissa, jotka normaaliolosuhteissa ovat kammottavia ja kuolemaa täynnä, niin tavallinen välittäminen toimii. Välittäminen ja lähimmäisenrakkaus toimivat aina.
Ei meidän tarvitse palvella erikoisjoukoissa. Meidän tarvitsee avata sisikuntamme ja kysyä: Mitä sinulle kuuluu. Voinko auttaa?
”Kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain.” Gal 6:2.
Kirjoittaja on varavaltuutettu (kd.), Hämeenlinna.