Suomalainen hyvinvointivaltio rakentuu lupaukselle, jonka pitäisi olla horjumaton: jokaisella on oikeus tarvitsemiinsa palveluihin riippumatta iästä, diagnoosista tai asuinpaikasta. Silti tämä lupaus rakoilee pahasti.
Tukea tarvitsevat lapset, nuoret ja aikuiset sekä omaishoitajat elävät todellisuudessa, jossa lakisääteiset palvelut eivät toteudu, ja jossa hiljaisuus on muuttunut osaksi ongelmaa.
Kun lapsi odottaa kuukausia arvioon, kyse ei ole viivästyneistä palvelusta vaan arjesta, joka ei etene. Kun nuori putoaa palveluiden väliin, kyse ei ole yksittäisestä virheestä. Kyse on järjestelmästä, joka ei kanna.
Kun aikuinen jää ilman tukea, hänen toimintakykynsä heikkenee ja kustannukset kasvavat. Kun omaishoitaja uupuu, seuraukset näkyvät sekä hoidettavan hyvinvoinnissa, että koko palvelujärjestelmän kuormituksessa.
Nämä eivät ole yksittäisiä tarinoita. Ne ovat rakenteellinen ilmiö.
Samaan aikaan julkinen keskustelu pyörii säästöjen ympärillä. Mutta mitä oikeastaan säästetään, kun lapsen kuntoutus viivästyy vuosilla ja ongelmat moninkertaistuvat?
Perheiden, omaishoitajien ja tukea tarvitsevien ihmisten ei pidä olla järjestelmän heikoimpia lenkkejä, vaan sen keskiössä.
Mitä tehostetaan, kun omaishoitaja tekee kahden ihmisen työn ilman lakisääteisiä vapaitaan? Mitä priorisoidaan, kun perhe joutuu taistelemaan saadakseen päätöksen, johon heillä on jo lain mukaan oikeus?
On rehellistä todeta, että ongelma ei ole yksittäisissä työntekijöissä. He tekevät parhaansa järjestelmässä, joka on rakennettu laista välittämättä.
Vastuu on rakenteissa, resursseissa ja päätöksenteossa, jossa palveluiden käyttäjät eivät ole olleet keskiössä.
Hiljaisuus on kuitenkin ollut järjestelmälle liian helppo liittolainen. Perheet ovat pelänneet leimautumista hankaliksi. Omaishoitajat ovat pelänneet menettävänsä vähäisetkin tukensa.
Ammattilaiset ovat väsyneet puhumaan, kun mikään ei muutu. Vanhemmat ovat liian väsyneitä pitääkseen omia tai lastensa puolia sirpaleisessa järjestelmässä.
Mutta hiljaisuus ei enää suojele ketään – se vain ylläpitää epäkohtia.
On aika sanoa ääneen se, mikä on jo pitkään ollut selvää: lakisääteiset oikeudet eivät saa olla näennäisiä.
Ne eivät ole suosituksia, vaan velvoitteita. Ne eivät ole budjettiriippuvaisia, vaan perusoikeuksia.
Jos Suomi haluaa olla hyvinvointivaltio myös tulevaisuudessa, sen on kohdattava myös tämä ongelma avoimesti. Palveluiden on toteuduttava ajallaan, yhdenvertaisesti ja ilman taistelua.
Perheiden, omaishoitajien ja tukea tarvitsevien ihmisten ei pidä olla järjestelmän heikoimpia lenkkejä, vaan sen keskiössä.
Hiljaisuus on tullut tiensä päähän. Nyt tarvitaan ääntä, joka ei enää katoa. Nyt tarvitaan päätöksiä, jotka eivät jää paperille. Nyt tarvitaan tekoja, jotka palauttavat luottamuksen siihen, että oikeudet todella tarkoittavat oikeuksia.
Kirjoittaja on Janakkalan vihreiden varapuheenjohtaja.