Kävelet metsässä, linnut hiljenevät ja tunnet, että kaikki ei ole aivan kohdallaan. Olet eksynyt ja sillä rajalla, että paniikki iskee.
Olo on epätodellinen. Metsä yrittää tehdä sinusta omaansa. Sinut on lumottu.
Törmäsin uuteen termiin: metsänpeitto. Se tarkoittaa sellaista tilannetta, kun menet metsään ja havahdut siihen, että et tiedä enää mihin suuntaan pitäisi mennä. Kaikki suunnat näyttävät samanlaisilta.
Et osaa enää palata takaisin samaa reittiä mistä olet tullut ja ympärillä oleva metsä näyttää aivan vieraalta. Olet joutunut metsänpeittoon. Lisäksi mikäli sinua tullaan etsimään, etsijät eivät näe sinua, koska olet metsänpeitossa.
Metsänpeittoa pidetään yliluonnollisena ilmiönä: olet joutunut sinne metsänhaltija tai harakan viemänä tai sitten olet astunut noidankehään, joka on sienien muodostama ympyrä. Ennen vanhaan lumouksen purkamiseen auttoi kirkonkellojen soitto ja metsä päästi lumoukseen joutuneen lapsen irti ja palaamaan metsän pauloista.
Ennen vanhaan lumouksen purkamiseen auttoi kirkonkellojen soitto.
Kaikki meistä ovat varmasti kokeneet ainakin välähdyksen omaisesti metsän lumoihin joutumisen. Luonto vaikuttaa meihin monella tavalla. Kaupungissa asuvana jokainen hetki peltojen keskellä tai metsässä tai järvellä on sellaista, mitä ymmärtää tarvitsevansa vastapainoksi asfaltille ja betonille.
Metsänpeittoperinne on ollut vielä ajankohtaista Suomessa 1800-luvulla ja osittain vielä 1900-luvun alussa tallennettujen kertomusten mukaan. Folkloristit ovat tehneet aiheesta tieteellistä tutkimusta.
Yksi metsän ja luonnon voimia varovan kansan perinteessä oli tässäkin tapauksessa metsän käsittäminen toiseutena, toisena maailmana, johon me ihmiset emme kuulu. Jollei pidä varaansa, metsä iskee metsänpeiton päälle ja sinne jäät.
Korpiklaani on tehnyt tästä biisinkin: Mettänpeiton valtiaalle.
Kaupunkilomilla kannattaa käydä tyyppaamassa suurkaupunkien keitaita, vanhoja puistoja. New Yorkissa Central Park kummasti relaksoi hetkeksi, samoin Lontoon erikokoiset puistot suovat hetken hengähdystauon pelkän läpikävelyn ajaksi. Jengihän pysyy hengissä tuollaisissa kaupungeissa puistojen avulla.
Mehän voimme täällä päästä luontoon todella helposti, eikä tätä puolta edes tajua, jollei suurkaupungeissa ole pidempään.
Tänä keväänä pääsin Roomassa kokemaan Villa Doria Pamphili -puiston valtavuuden: luonnontilaista metsää, maisemoituja lampia ja iso niitty, jonka keskeltä ei näkynyt taloja eikä puiston reunoja. Oli kuin olisi ollut loputtomalla niityllä, joka jatkui taivaanrantaan asti. Aika oli todellakin pysähtynyt.
Jos sieltä olisi tullut roomalaislegioona vastaan kukkulan takaa, en olisi hämmästynyt yhtään. Rooman katujen säpinää jaksoi taas kummasti, tuon kokemuksen jälkeen ja ymmärsi, miten hienosti tuo 1680-luvulla perustettu puisto palveli roomalaisia kestämään kaupunkielämää.
Voisikohan tuollainen metsänpeiton tila olla löydettävissä? Totaalinen sulautuminen metsän fiiliksiin ja virittäytyä sen taajuudelle?
Itselleni aina, kun löytää sellaisen paikan maaseudulta, jossa ei kuulu mitään ihmisen tuottamaa mekaanista ääntä, kuten autotien ääni jossain etäällä, tuntuu kuin löytäisi jotain arvokasta ja aitoa. Hiljaisuus on välillä rock!
Kirjoittaja on The 69 Eyes -yhtyeen laulaja.