Suru ei kysy, saako tulla. Se vain astuu huoneeseen ja jää, usein huomaamatta.
Viime kuukausina olen kokenut, kuinka suru alkaa kerääntyä kuin sade metsänpohjaan hitaasti, mutta varmasti kastellen kaiken läpikotaisin.
Tunnen, miten se nousee varpaista lahkeita pitkin kohti paidan kaulusta, kunnes ei ole mitään kasteltavaa ja pisarat putoavat sormenpäistä vastasyntyneeseen mereen.
Useampi läheiseni on lähellä kuolemaa. Paikkaa, jonka nimen lausuminen on edelleen kulttuurissamme tabu, vaikka jokainen meistä sen kohtaa ajallaan.
Omasta surustani puhuminen tuntuu tekopyhältä, minun suruni on toissijaista mutta en pääse siitä eroonkaan. Se vain kasvaa ja asettuu kodiksi. Se pulpahtelee paikoissa, joissa ei pitäisi ja vie voimia kaikelta muuta.
Metsässä on jotakin selittämättömän lohdullista.
Ja minun pitäisi olla vahva niitä varten, keitä suren ja piilottaa suru niiltä, keitä se ei kosketa.
On helpompi lohduttaa heitä, jotka ovat jääneet. Sanomme, että tuolla puolen ei ole enää kipua, ei ole tämän maailman ongelmia, on jotakin parempaa.
Voimmeko sanoa samaa niille, jotka lähestyvät rajaa? ”Ei hätää, älä pelkää, kohta helpottaa”. Ja miten hölmöltä tuntuu sanoa, että ”olen pahoillani”.
Yritän ajatella surua metsän kautta, sillä kaikki muu tuntuu liian väliaikaiselta ja lohduttomalta. Metsä ei myöskään syytä eikä epäröi, niin kuin itse omalle surulleni teen. Vähättelen ja pilkkaan sitä, vaikka pitäisi ottaa se syliin, nostaa sen tuomat muistot ja antaa niiden kirkastua kyynelillä, on helpompaa syyllistää kuin kohdata oma surunsa.
Metsä ja maisema vievät omaa tunnetta etäämmälle ja auttavat ymmärtämään sitä paremmin, hyväksymään oman voimattomuuden. Metsässä on jotakin selittämättömän lohdullista.
Rauha, linnun laulu, aamukaste, tuulen tuoma liike ja pienet metsän äänet antavat lohtua, tuovat rytmiä elämään. Sammaleen suloinen, ikiaikainen pehmeys näyttää kutittavalta ja hellivältä.
Luonto ei pakota eteenpäin, se sallii pysähtyä. Kuolemaa ei tarvitse selittää sille, eikä surua perustella. Metsä vain on, ja se kestää kaikki tunteet myös silloin, kun emme itse koe kestävämme niitä.
Metsä tuntuu kuuntelevan, antavan tilaa ja myötäelävän. Se tuntuu voimakkaalta olkapäältä, jota vasten voi nojata ilman häpeää tai vaatimuksia. Ei tarvitse olla vahva, ei itse lohduttaa ketään, voi vain kohdata oman surunsa.
Metsä myös muistuttaa siitä, että mikään ei katoa kokonaan. Metsässä kiertokulku on osa elämää, se on elämän keskikohta, uudenlaisen olomuodon alku. Ja siihen minäkin uskon, aivan niin kuin suurin osa ihmisistä.
Minä sanon hyvästit metsässä ja toivon, että metsä vie viestini eteenpäin. Annan sen tuulen kuljetettavaksi kuten maalauksetkin, jotka peittyvät viridianinvihreään.
Kirjoittaja on hämeenlinnalainen kuvataiteilija.