Taiteilijayhteisöjen merkitystä kaupungin elinvoimalle ei voi liikaa korostaa. Ne ovat kaupungin keuhkot, joiden kautta se suodattuu aikansa mukaiseksi. Paikallisille taiteilijoille yhteisöt tarjoavat paitsi työskentelytilaa myös paikan, jossa teokset löytävät yleisönsä.
Mutta tuo yleisö, se mystinen kulttuuriyhteisö, alkaa muistuttaa satuolentoa tai mielikuvitusystävien joukkoa. Missä se on? Keitä he ovat? Ovatko he edes todellisia? Onko sellaisia ihmisiä enää, jotka löytävät tiensä kulttuuririentoihin?
A.P. Sarjanto kirjoitti 5.3.2025 ”Paikalliselle kulttuurille tärkeintä on oman yhteisön tuki” -kirjoituksessaan, kuinka ei itse tule käytyä tapahtumissa, näyttelyissä tai konserteissa. Sarjanto tunnusti tuntevansa piston omassatunnossaan, ja niin tulisi tuntea kaikkien meistä, jotka arvostamme kulttuuria edes etäisesti. Tuki ei synny tyhjästä, se muodostuu teoista, siitä, että nousemme sohvalta ja menemme paikalle.
En ole itse sen parempi. Kuten Sarjantokin, kirjoitan, teen ja tuotan kulttuuria, eikä sen lisäksi tule käytyä juuri missään. Kulttuurityöhön keskittyvät ihmiset kohtaavat usein saman paradoksin: rakastamme alaa, mutta emme syystä tai toisesta kuluta sitä.
Jos yhteisö ei tue tekijöitään, jossain vaiheessa tekijät lähtevät.
Kulttuuriyhteisö ei kuitenkaan ole me tekijät tai meidän verkostomme. Se on kaikki ME hämeenlinnalaiset tai hämeenlinnalaisuuteen taipuvaiset.
Meillä on upeita ihmisiä järjestämässä korkeatasoisia tapahtumia, näyttelyitä ja konsertteja, mutta me, yleisö, hämeenlinnalaisten yhteisö, emme lähde liikkeelle. Miten on mahdollista, että kansainvälisen tason klassisen musiikin konsertit eivät houkuttele yleisöä, upeat ammattitaiteilijoiden näyttelyt eivät tavoita, vaikka galleriat ovat ilmaisia eikä pienet vaihtoehtokonsertitkaan houkuta?
Taiteen tekijänä olen äärimmäisen onnellinen niistä kohtaamisista, joita olen saanut kokea teosteni äärellä. On uskomatonta, miten syvälle ihmiset voivat uppoutua, miten monenlaisia tunteita taide voi herättää. Mutta nämä kohtaamiset valitettavan usein tapahtuvat muualla kuin kotikaupungissa.
Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan mutta taiteilijoiden pitäisi olla. Rakastaisimmeko Sibeliusta yhtä hurmioituneena, mikäli hän olisikin asunut Hämeenlinnassa koko uransa ajan vai pitäisimmekö häntä oman kylän poikana, joka ei koskaan päässyt täältä eteenpäin?
Jos yhteisö ei tue tekijöitään, jossain vaiheessa tekijät lähtevät. Hämeenlinnassa on potentiaalia, upeita tiloja, kunnianhimoisia tekijöitä ja kiinnostavaa ohjelmistoa. Mutta mikäli tapahtumat jäävät vain sisäpiirien kokoontumisiksi, ei koko kaupungin elävää kulttuurielämää synny ja se mystinen satuolento, kulttuuriyhteisö, lakkaa olemasta kaupunki ja muuttuu kuppikunniksi.
Siksi haastankin jokaisen hämeenlinnalaismielisen tunnustautumaan osaksi kulttuuriyhteisöä ja kuluttamaan paikallista kulttuuria. Ilman yleisöä taide jää vaille merkitystä eikä kaupunki enää hengitä.
Kirjoittaja on hämeenlinnalainen kuvataiteilija.