Vielä muutama vuosi sitten näytti siltä, että kuljemme kohti uutta kultakautta. Tilaa, jossa taiteen ja kulttuurin keinoin luodaan yhtenäinen kansa, niin kuin Suomen itsenäistymisen aikaan.
Suuri osa suomalaisuudesta, jonka me tunnistamme, on peräisin tuolta ajalta. Taiteen keinoin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi rakennetusta sisukkaan ja melankolisen kansan mielenmaisemasta. Kansasta, joka selviää mistä tahansa yhdessä, toisiinsa luottaen ja veljeä auttaen, vaikkakin jurottaen ja hiljaisena puurtaen.
Taiteen keinoin tuotiin esiin ja etsittiin sitä, mitä me kansana olemme. Mitkä ovat meidän arvomme, historiamme ja millainen tulevaisuus meillä on edessämme.
Suomalaisuus on kultakauden taiteen perusteella luonnonläheistä, ainutlaatuisen luontosuhteen ja rakkauden metsään omaavaa, yksinäistäkin sisukasta elämää, jossa arki on kovaa mutta palkitsevaa. Hugo Simberg toi suomalaisuuden kuvastoon herkkyyden ja henkisyyden. Hän pohti kuolemaa ja sen eri tasoja, ihmisen suhdetta piruihinsa eli itseensä sekä luontosuhdetta, joka yhdistyi väistämättä elämän ja kuoleman kiertokulkuun.
Taiteen keinoin tuotiin esiin ja etsittiin sitä, mitä me kansana olemme.
Simbergin maalaukset yhdistävät meitä ja niin tekevät myös Akseli Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti, tai vaikka Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset (Kaski).
Suomalaisuus on luottamusta toiseen ihmiseen ja asioiden tilaan. Jos jätämme polkupyörän oven eteen, olemme aina voineet luottaa, että se on siinä edelleen huomenna. Meidän kovan ulkokuoremme sisällä on kirjoittamattomiin sääntöihin, kulttuuriimme ja sen perintöön luottava ihminen, jonka sisulla selviää mistä tahansa.
Meidän ei ole koskaan tarvinnut puhua toisillemme luottaaksemme toisiimme, se jos mikä on ollut suomalaisuutta.
Kulttuuri kuitenkin muuttuu ja niin muuttuu taide sen kuvaajanakin. Monelle Pekka Halosen talvimaisemat eivät ole enää kokemus kodista eivätkä Sibeliuksen teokset muistuta lapsuuden metsistä. Talvimaisemaa katsoessa ensimmäinen ajatus saattaa olla lumen valtaaman kaupungin hankaluus ja Sibeliuksen sävellykset muistuttavat enemmän kaupungin heräävää liikennettä. Pyöräkin tulee raahata olohuoneen seinälle roikkumaan, mikä vielä muutama vuosi sitten huvitti amerikkalaisuuden perikuvana.
Myös kansallisuus on muuttanut muotoaan globaalin maailman mukana ja suomalaisuus on paljon laajempi käsite, mitä se oli viime vuosisadan alussa.
Taiteen merkitys omaleimaisen kulttuurin luomisessa on tärkeä. Sitä on käytetty poliittisena välineenä ja sillä on sekä yhdistetty että luotu kansakuntia, yhteisöjä ja perheitä. Esimerkiksi Hämeenlinnassa lapsuutensa ja nuoruutensa eläneet milleniaalit muistavat koulun retket taidemuseoon, missä Juhani Linnovaaran teokset rakensivat muistijälkiä kokemuksesta, tv-sarja Iltalypsy kuului monen perheen viikonloppuiltaan ja Muumien elämä rytmitti omaa arkea ja ihmiseksi kasvamista.
Nykypäivänä on vaikea sanoa, mikä taide jää elämään.
Merkittävä ja elämään jäävä taide on kuitenkin sellaista, mikä on tehty.
Kirjoittaja on hämeenlinnalainen kuvataiteilija.