Yhtenä päivänä kävellessäni ruokakauppaan näin heijastukseni marketin lasiovissa. Hätkähdin hiukan, kun huomasin housunlahkeeni aika lyhyiksi.
Pari sekuntia myöhemmin kohautin olkapäitäni, koska onhan se aivan sama ovatko tämmöisen kuusikymppisen äijän pöksyt niin sanotusti puolitangossa vai eivät.
Aloin kuitenkin siinä hetkessä muistella lapsuuden ja nuoruuden aikoja, jolloin vaatetukseen liittyvät asiat tuntuivat elämän ja kuoleman kysymyksiltä.
Nuorison muotivillitykset ovat kautta historian olleet kauhistus vanhemmille sukupolville tai ainakin uhmanneet tervettä järkeä.
Kun kävin kansakoulua, farkkujen piti olla mahdollisimman kireät. Välitunnilla puhuttiin, että koulun suosituimman tytön farmarit olivat niin pinkeät, että ne piti joka aamu ommella hänen päälleen. Uutisissa varoiteltiin muodin aiheuttamista verenkiertohäiriöistä, mutta nuoriso ei siitä piitannut.
Noilta ajoilta muistan myös pitkävartiset, kahvalliset kammat, joita pidettiin farkkujen takataskussa. Kaikkein siisteimmillä tyypeillä keikkui housunpersauksissa kaksi kampaa.
1970-luvun lopulla fiftarimuoti ja -musiikki tekivät uuden maihinnousun Suomeen. Kirpputorit ja vanhempien vinttikomerot pöllysivät, kun nuoret miehet etsivät niiden uumenista nailonpaitoja ja vanhan tyylin nahkatakkeja, joiden rinnassa oli vino tasku.
Noina aikoina en yhtään perustanut 1950-luvun musiikista, mutta parhaani tein sopiakseni joukkoon. Ullakolta löysin isoveljen nahkarotsin, joka oli vähän sinne päin, mutta pitkää mallia. Vetelin sen saksilla sopivaan pituuteen, mutta eihän siitä tullut kalua. Huutoa sitten sitäkin enemmän.
Äiti kuitenkin heltyi ostamaan minulle puseron, joka etäisesti muistutti James Deanin käyttämää takkia. Sillä oli pärjättävä ja ainakin kaulukset sai pystyyn.
Surkuhupaisia olivat myös kokeiluni hiusrasvan kanssa. En koskaan ymmärtänyt, kuinka luokkakaverit saivat lettinsä pysymään niin uljaasti koholla. Vietin lukemattomia tunteja peilin edessä, mutta tulokset olivat katastrofaalisia.
Sitten tulikin 1980-luku ja sen sanoinkuvaamaton muoti.
Kylmä hiki nousee pintaan, kun muistelen, kuinka pasteerailin Kolibri-yökerhoon Keke Rosbergin ja Luhdan lanseeraamassa sinapinvärisessä "varikkomallistossa” ja Luoja minua auttakoon, pehmennys tukassa.
Vanhempana näitä muistoja on helppo naureskella, mutta ulkonäköasiat aiheuttavat nuorelle mielelle paljon tuskaa.
Kuinka paljon julmempi lieneekään nykymaailma, kun jollain lailla nukkavieruissa tamineissa kouluun eksynyt nuori kuvataan videolle ja somen kommenttikenttään sataa väheksyntää ja pilkkaa? Moista en uskalla edes ajatella.