Viime vuonna minulle tarjottiin mahdollisuutta ottaa itselleni valokaapeli. En tarvitse moista ihmettä, sillä polkupyörälle ei tarvitse rakentaa kuusikaistaista moottoritietä. Siksi en sitä ottanut, ja niinpä sitä tarjottiin minulle uudestaan ja vielä uudestaan ja vielä parikymmentä kertaa uudestaan. En silti kiinnostunut kaapelista mutta tarkistin sentään, millaisella firmalla on varaa tyrkyttää tuotettaan sata kertaa ihmiselle, joka on jo sanonut ei. Kauppalehdestä taloustiedot löytyivät ja kertoivat, että tämä Valoo Oy oli tehnyt vuonna 2022 tappiota liki seitsemän miljoonan euron edestä. Annoin asian olla, mitäpä se minulle kuuluu.
Olin tietysti väärässä. Pommitus oli ilmeisesti tuottanut tulosta kotikadullanikin, sillä talvea uhmaten koneet vyöryivät paikalle. Alkoi kaivuu-urakka, jota jokainen joskus maanrakennusalalla töissä ollut saattoi seurata lähinnä kauhun vallassa. Olipa pakkanen tai pilkkopimeä ilta, koneet möyrivät kiivaasti tienpientareita. Pienen kaivurin onnettoman lampun valossa väsymyksestä puolinukuksissa nuokkuva ukko saattoi kaivaa Papinniityntien vartta vielä puoliyhdentoista aikaan illalla. Sinistä valokaapelia kätkettiin maan poveen käytännössä sokkona.
Työn jälki oli tietysti sitä, mitä se syksyn ja alkutalven pimeydessä voi olla. Kun lumi peitti kaapelimerkinnät, urheat urakoitsijat katselivat kännyköistään, missä muiden maahan kätkemät piuhat voisivat mennä. Toki kaivaminen ilman näkyviä kaapelimerkintöjä ei pitäisi edes olla sallittua, mutta mikäpä hunneja olisi estänyt. Routaa yritettiin sulattaa, ojaa syntyi ja kaapelia saatiin valtavalla kiireellä maahan, muulla ei suurta väliä ollutkaan.
Lopulta talvipakkaset armahtivat kaivajatkin ja tienoolle laskeutui rauha. Pieni kaivuri talvehti kelakiepin kainalossa monta kuukautta, sillä ei kai ollut omaa kotia lupaavassa konkurssi- tai muussakaan pesässä.
Nyt kevään koittaessa ja lumien sulaessa Hätilän asukkaat ovat hieraisseet silmiään. Hunnien jäljiltä pihatiet ovat vajonneiden vallihautojen takia poikki, katujen asvaltit ovat rikki ja kuopilla, pientareet näyttävät samalta kuin Somme ensimmäisessä maailmansodassa. Välillä joku urakoitsijan edustaja käy nakkaamassa lusikallisen kuravelliä monttuun ja kertoo, että se on kunnan tehtävä asvaltoida kadut kuntoon. Käykö niin, ja millä vuosisadalla, sitä saattaa moni Hätilän asukas pohtia.
Toivotaan, että edes tuosta sinisestä kaapelista tulee hiukan laadukkaampaa valoa kuin rakennusurakasta voisi päätellä. Hunneihin ei kyllä suurta luottoa ole.
Kirjoittaja on hämeenlinnalainen kirjailija.