Suomen kieli, niin kuin kaikki muutkin kielet, muuttuu ja muotoutuu pikkuhiljalleen. Osa sanoista tippuu pois käytöstä ja uusia tulee tilalle.
Kotimaisten kielten keskus kertoi äskettäin, että Kielitoimiston sanakirjaa on jälleen päivitetty. Nyt siis pörssisähkö, bäkkäri, huoli-ilmoitus, pentutehtailu, kikkakolmonen, mässy ja pipolätkä sekä monet muut ovat ihan oikeita sanoja.
Suurta joukkoa sanoja on myös ajantasaistettu, sillä sanojen merkitykset ajan mittaan muuttuvat.
Missähän vaiheessa seniorista puolestaan tulee kirosana?
Törmään viimeksi mainittuun ilmiöön tämän tästä. Olen havainnut, että muun muassa sanaan "vanha" on vähitellen hiipinyt jonkinlainen negatiivinen leima – ainakin silloin, kun on kyse ihmisistä.
Huomaan esimerkiksi usein miettiväni, että en voi kirjoittaa juttuun "vanhus" tai "vanhoja asiakkaita", sillä vaikka merkitys on sinänsä oikea, kaikki "vanhaan" liittyvä luo siihen jollain lailla negatiivisen latauksen. Keksin tilalle siis muuta.
Vaan eipä vanhuksia taida enää ylipäänsäkään olla olemassa – ei jutuissa eikä muuallakaan. Kaikki ovat nykyään senioreita tai ikäihmisiä. Eikä ole myöskään enää vanhainkoteja, vaan on palvelutaloja, hoivakoteja, senioriasumista...
Mikä tässä muutoksessa on taustalla? Nykyisinhän sanotaan, että "60 on uusi 40", eikä kukaan halua määritellä itseään vanhaksi. Jokainen haluaa olla nuori, tai ainakin nuorempi kuin mihin kategoriaan oikeasti kuuluisi, ja se on inhimillistä. Ketään ei myöskään haluta loukata jollain negativiiseksi muuttuneella ilmaisulla.
Valitettavasti ikuisen nuoruuden lähdettä ei edelleenkään ole keksitty. Me kaikki vanhenemme, ja se on vääjäämätöntä riippumatta siitä, mitä sanaa siitä käytetään.
Jos seniori korvaa nyt vanhan, niin missähän vaiheessa seniorista puolestaan tulee kirosana? Ja mitä sen tilalle taas tulee? Myöhäiskeski-ikäinen, varttunut, ikinuori? Ja entä sen jälkeen?
Vaikka kieli muuttuu, niin eihän se asia lopulta kuitenkaan muuksi muutu. Oikeastaan "vanha" on ihan kaunis sana.