Olin tässä tovi sitten se ikävä lapsi. Otin vanhemmilla käydessäni suoraan puheeksi kuolemisen, ihan siinä vain keitettyjen kasvisten ja kalapalan äärellä. Makaaberi aihevalinta johtui käytännönläheisestä havahtumisesta. Karahdin nimittäin lähipiirissä tapahtuneiden poismenojen myötä miettimään, etten tiedä paljoakaan läheisteni toiveista ja ajatuksista elämän viimeisten hetkien suhteen.
En tiedä minne he haluaisivat tulla haudatuiksi ja minkälaisin menoin. En tiedä kenen he toivoisivat ottavan asiansa hoitaakseen sitten, kun eivät itse kykene siihen. En tiedä missä kaikkialla heillä on pankki- ja vakuutusasioita. Onko testamenttia? Entä minkälaisia suoraveloituksia, asumishistorioita ja arkkutoiveita heillä kenties on?
Ensialkuun aihe hymähdytteli: ai tällaista sitten keskiviikkoon! Sitten tuli vähän naureskelua: mä kirjoitan sulle sitten lapun pöydälle! Olin tiukkana. Toimittajana tiedän, että tämänkaltainen reagointi johtuu usein herkkien tunteiden paljastumisen pelosta. Ei haittaa, minulla oli aikaa odotella. Halusin ihan oikean keskustelun aiheesta, joka täydellä varmuudella olisi jokaisen meistä elämässä ajankohtainen kerran. Viikonpäivästä viis. Kun viikatemies vierailee, on harvoin aikaa alkaa kirjoitella lappuja pöydälle.
Siihen nähden, että kuolema on jokaisella meistä edessä, me puhumme siitä verrattain vähän.
Ystäväni saattohoitaessa jokunen vuosi sitten vakavasti sairasta äitiään, hän vannotti meitä ympärillään hoitamaan nämä puheet ajoissa – mieluiten silloin, kun asianomainen ei vielä makaa sairaalasängyssä lähdön määräpäivä mielessään. Silloin nimittäin kuolemasta puhuminen saattaa olla se viimeinen asia, joka potilasta kiinnostaa, vaikka taatusti voi olla myös toisinpäin.
Kun toinen läheiseni hoiti rakkaansa perunkirjoitusta, hän huokaili moneen otteeseen, miten hyvä olisikaan ollut tietää asia X ja seikka Y aikaisemmin. Kuinka paljon sujuvammin asiat olisivat tulleet hoidetuiksi, jos vain olisi ollut ymmärrystä ja yhteisiä sopimuksia.
Siihen nähden, että kuolema on jokaisella meistä edessä, me puhumme siitä verrattain vähän. Puhumme ehkä pitkin hampain sitten, kun sen läheneminen konkretisoituu huonojen uutisten myötä, vaikka läheneehän se joka hetki joka tapauksessa. Tänään on hyvä päivä puhua kuolemisesta.
Sosiaali- ja kulttuuriantropologina tiedän, että muuten moderniin ajatteluumme kuuluu vielä aiheita, joihin suhtaudutaan vähintään alitajuisesti tietyllä taikauskolla. Kenties kuolemapuheet tuntuvat kuoleman kutsumiselta, kohtalolla leikkimiseltä, joltakin, joka kostautuu. Itse uskon, että kuolemasta puhumisesta koituu ainoastaan hyvää.
Vähintäänkin asioihin tulee selkeyttä, mutta voi käydä niinkin kuin minulla vanhempieni kanssa. Alun epäröinnistä päästyämme syntyi syvä, hyvä keskustelu elämän perimmäisistä kysymyksistä. Sellainen, jollaista ei olisi kenties kerinnyt syntyä laisinkaan, jos keskiviikkoillan rupattelut olisivat pysyneet elävien kirjoissa.
Kirjoittaja on sairiolaistunut toimittaja ja tietokirjailija.