Kantakaupunkilaiset ja pitäjien porukat, jotka pimeydessä poukkoilevat, näkevät valtavan Valoilmiön!
Vedän vetisellä viledalla pois pinttyneen pölyn mieleni maiseman menneistä murheista.
Kuulen sieluni korvilla kansakoulun opettajani, Aira Korteojan, lempeän äänen. Hän kuuluttaa kaikille, ketkä ovat päässeet palkintosijoille kansakoulujen välisissä henkisissä kilpailuissa.
Puhkun pulpetissa puristuneena. Yhtäkkiä opettaja lukee luettelosta miun nimen. Vapisen. Mie olen voittanut henkisten kilpailujen piirustussarjassa.
Palkinnoksi saan kirjan, joka kertoo Michelangelosta. Aatamin luominen, tuo Michelangelon mahtifresko, maalautui miuhun ainaisiksi ajoiksi. Hämärästi hahmotan sieluni silmiin ”voittopiirustuksen”, sen valtavan värikkään sakurakalan, joka hädin tuskin mahtui paperin kokoiseen mereen.
Seison haltioituneena Sibeliuspuistossa ”Pinnan alla”. Sukeltelen veden ja mielen syvyyksissä, UV-valossa hohtavien monnien, mustekalojen, monenlaisten eliöiden seassa.
Miun kaupungin, Hämeenlinnan ja Oulun ja Vantaan lastenkulttuurin yhteisprojekti hehkui osallisuuden ja yhteisöllisyyden toivoa.
Kerrankin kirkon ovet käyvät kyllin tiuhaan tahtiin. Sulloudun sisälle, perheiden piiriin, ”sekalaisen seurakunnan” sekaan. Kirkon ovella kohtaan Ortelan koulun tulevaisuuden puolesta taistelleen äiti-ihmeen ja hänen lahjakkaan lapsensa. Lapsen, jolle Ortelan koulusta löytyi turvallinen tila kokea oppimisen iloa. Seisomme seinustalla ja kohotamme katseemme musiikin mukana kirkon kupolissa kulkeviin hahmoihin.
”Äiti, tuolla menee minun kissa”, avautuu ainutlaatuinen lapsi. Aimokoululainen. Tunnen tipan, toisenkin, singahtavan silmäkulmaan.
Äiskät ja iskät! Katsokaa, katsokaa, katsokaa lapsianne, noita pieniä ja isompiakin persoonia! Heidän loihtimiaan luomuksia. Heittäkää härpäkkeet hiiteen!
Parkkeeraan Possuauton Raatihuoneen pihaan. Korviini kantautuu raikuvia riemun kiljahduksia torilta. Pieniä palloja, suuren suuria palloja, palloja, joiden värit vaihtuvat vieriessä. Heittäydyn hillittömään hihkuntaan ja pyöritän palloja kaikkien kanssa. Palloihin on pumpattu yhdistävää voimaa.
Sainpas taannoin kutsun tulla Valokahville, Raatihuoneen putkaan keskustelemaan Valoilmiön tulevaisuudesta. En mie suinkaan ollut ainut kutsuttu. Kutsuttujen joukossa oli yllin kyllin kulttuurivaikuttajia ja muutama päättäjäkin oli päässyt paikalle.
Keskustelu on vakavaa, huumorilla höystettyä, puhetta tulevaisuuden Valoilmiöistä. Valoilmiö on saanut Hämeen kulttuurirahaston kärkihankeavustuksen, joka loppuu tänä vuonna. Se miuta sikana huolestuttaa.
Valoilmiön ilmiömäisen valtava valovoima ja sen erityislaatuisuus on siinä, että sitä synnytetään yhdessä lasten ja nuorten kanssa.
Pliis. Nyt mie haastan kaikki hämäläiset yritykset, Patriat ja Ssaaabeet, meijerit ja muut, yksityisetkin ihmiset, mukaan Valoilmiön tulevaisuuden takaamiseen.
Hämeenlinnan lapsiystävälliseen kulttuuri- imagokuvaan kuuluvat Hippalot ja Valoilmiö.
Autuasta alkavaa adventtia. Tulevana sunnuntaina vedän täysillä Hoosiannaa! Vedetään yhdessä!
Kirjoittaja on valtuutettu (kd.), Hämeenlinna.