Vaikka tänä kesänä en noussutkaan keikkalavalle Hämeenlinnassa, sen edestä sitten joka paikassa muualla. Tämä oli se kaikkien aikojen keikkakesä: 25 kesäkeikkaa välillä Kemi ja Puolan Bolkow.
Kesä on festareiden aikaa, ja rokkiklubit vaihtuvat ulkokeikkoihin tuhansien ihmisten edessä.
Aloitimme festivaalikauden jo etuajassa Yhdysvaltojen länsirannan minikiertueellamme, kun esiinnyimme Las Vegasissa Sick New World -festivaaleilla. Se festivaali tapahtui vain yhtenä päivänä ja keräsi 80 000 ihmistä Nevadan autiomaan paahteeseen rankan rockin pariin.
Oli huimaa soittaa yhdellä päälavoista iltapäivän alussa niin, että ihmisiä oli koko alue lavalta katsoen aivan täynnä. Tämä oli suurin festivaali, jolla olemme koskaan soittaneet. Ja Suomen ja Euroopan festivaalikesä oli vasta edessä!
Olimme tehneet tietoisen valinnan, että tänä kesänä keskitymme vain Suomen festivaaleilla esiintymiseen. Vain muutama ajan sallima piipahdus oli Euroopan puolella.
Ja mikä hienointa: pääsimme esiintymään festivaalien päälavoille, niin kuin ennen vanhaan 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.
On aina yhtä erikoista tulla lavalle ja nähdä ihmisten innostuneisuus ja ilo.
Se ei ole ollut mitenkään itsestään selvää, mutta nyt Vain elämää -tv-ohjelman buusti nosti meidät takaisin päälavoille. Ja tämä todella toimi. Rokki soi taas meidän tavallamme milloin Dingon ja Neon 2:n välissä tai sitten Ghettomasan ja JVG:n kyytipoikana festareiden loppuillasta. Ja siellä päälavalla, se oli tärkeää.
Mutta kaikkein tärkeintä on yleisö!
Las Vegasissa se taputti biisien mukana, niin että käsiä oli pystyssä niin kauas kuin aurinkolasien takaa näki. Samoin Suomessa yleisö muisti meidät tai otti vastaan kuin festivaalien pääesiintyjät!
Laulatimme ja liikutimme (monimerkityksellinen sana, eikö?) yleisöä halki Suomen.
On aina yhtä erikoista tulla lavalle ja nähdä ihmisten innostuneisuus ja ilo. Ne hymyt, kaikenlaiset. Sitten vietetään yhdessä kesää, muistellaan menneitä tai ollaan hetkessä isolla joukolla. Kokemus on aina erilainen.
Joskus voi soitinkin hajota tai piuha tipahtaa mikrofonin päästä, kun täysiä vedetään. Sitä on se ”live”. Kaikki on mahdollista. Paitsi sade! Olemme olleet festivaaliesiintymisten kanssa niin onnekkaita, että harvemmin on satanut.
Tänä kesänä olen yrittänyt keikan aikana nauttia ja tiedostaa keikan ainutlaatuisuuden eri lailla kuin aiemmin. Ottaa vaivihkaa hetkiä ”talteen” ja katsoa jokainen yleisön jäsen muistiin. Kiitollisena. Ei vaan niin, että ”nyt vedetään kova keikka” mutta myös niin, että ”täällä saa olla teidän kanssanne”.
Tällainen keikkakesä on myös matkustamista pakettiautossa, junassa ja lentokoneessa. Suomi on iso maa. Välillä lennetään Suomessakin, siinä sen tajuaa. Samassa ajassa lentää Berliiniin kuin Helsingistä Ouluun. Ja junamatka Utajärvelle kestää yhtä kauan kuin lento New Yorkiin.
Hienointa on ollut nähdä kesäinen Suomi. Auringonlaskut ja -nousut ja loputtomat viljapellot ja järvien selät teiden molemmilla puolilla sekä hienoja erilaisia metsiä. En pysty matkustaessa oikein tekemään muuta, maisemien ihailu on pääosassa.
Kävin huippukesäkeikkaa katsomassa minäkin. Se oli Rengon Pyhän Jaakon kirkossa, Pasi Kaunisto ja Kai Hyttinen ikivihreiden ja hartaidenkin sävelmien parissa. Näiden mestarien edessä sain minäkin hetkeksi hiljentyä.
Konsertti loppui kuvaavasti kappaleeseen Nelostie. ”Tällä tiellä viihdyn ain’!”
Kirjoittaja on The 69 Eyes -yhtyeen laulaja.