”Tule Jape tänne vaan”, kuului huudahdus. Saavuin 125-vuotiaan Hämeenlinnan lyseon ”Wanhan hyvän ajan Poikain huveihin” Hämeenkaareen vuonna 1998. Naapuriluokalla lyseonsa käynyt Timo Sarparanta kutsui salin reunassa olevaan pystypöytäänsä. Siitä oli silloin yli 25 vuotta, kun olimme valkolakin päähämme panneet.
Timo on läpeensä huumorimies. Jutut eivät lopu. Hänellä on etuhampaittensa välissä rako, josta hän vakavalla ilmeellä suhauttaa hersyviä huomioitaan. Siihen virnistykset päälle. Timolla on kerronnassaan harvinainen kyky. Vaikka hänen tarinansa elävät hetkessä, hänen juttunsa eivät loukkaa ketään.
Timo imitoi Ele Aleniusta, Spedeä ja muita sen ajan julkkiksia. Tienasipa hän opiskeluaikanaan sillä rahaakin kaverinsa kanssa. He järjestivät Turussa yrityksille tilaisuuksia, joita nykyisin sanottaisiin stand upeiksi.
Nykyiset oppilaat eivät pääse haistelemaan maineikkaan opinahjonsa ilmaa. Saisivat homepölykeuhkon.
Olimme saapuneet juhlaan etuajassa. Entisiä opettajia valui ohitsemme tasaisena jonona. Yhtenä heistä oli kunnianarvoisa rehtorimme Pekka Iisa. Timo loikkasi hänen eteensä. ”Muistaakos rehtori minua?” tiedusteli Timo. ”Hämärästi, hämärästi, mutta nimeä nyt en saa päähäni”, vastasi Iisa.
Kysyin vierestä saman kysymyksen: ” Muistaakos rehtori minua?” Vastaus yllätti. ”Vaikka kaikki muut unhoittaisin, sinua en koskaan.” Mitä kamalaa olinkaan koulussa tehnyt, kun naamani oli noin syöpynyt rehtorin mieleen?
Timo näki jo kaukaa, kun voimistelunopettajamme Jukka ”Jere” Lehtinen jätti takkiaan narikkaan. Eikä hänkään päässyt pysähtymättä Timon ohi. ”Muistaakos lehtori minua?” ”Jotain tuttua sinussa on, mutta en kyllä muista”, pinnisteli Jere.
Minä vuorostani Timon takaa kysyin: ”Muistaakos lehtori minua?” ”Miksi et tullut Ilveksen kisoihin?” ärähti Jere. ”Olisin antanut sinulle kympin. Jouduit tyytymään ysiin.” Olin tehnyt oharit koulun voimistelukilpailuista. Ei selvästikään ollut jäänyt huomaamatta.
Juhla tuli mieleeni, kun lyseo viime lauantaina vietti 150-vuotisjuhliaan. Nykyiset oppilaat eivät pääse haistelemaan maineikkaan opinahjonsa ilmaa. Saisivat homepölykeuhkon. Edellinen peruskorjaus epäonnistui. Rakennus on seissyt tyhjillään monta vuotta.
Pekka Iisan sanoja mukaillen: ”Tuntuu siltä, että Hämeenlinnan lyseota nykyisessä merkityksessä ei enää ole." Saammeko vielä ykkösbrändimme legendasta eläväksi kouluksi?
Kirjoittaja on asianajaja, joka ei omissa kirjoituksissaan mielistele ketään.