Liikutuin viime viikolla lentokentällä. Olin vastassa rakastani ja kentällä pitkästä aikaa. Muistan, miten lapsena lentokenttä oli maaginen paikka.
Lähdön tuntu tarttui jo ulko-ovella. Katossa roikkuva lentokone sai jännityksen vatsanpohjassa kasvamaan entisestään. Kiiltävissä parketeissa ja maailman kalleimmissa limuissa oli suuren maailman tuulahdus.
Lapsena lentokentällä oli aina se tunne, ettei ole enää täällä, vaikkei vielä ihan tuollakaan. Mikä pökerryttävä vapaus!
Myöhemmin kentällä on tullut oltua monet kerrat. Lähdettyä ja saavuttua. Nykyisin lentomatkoja tosi kertyy paljon aiempaa vähemmän. Ilmastosyistä ei juuri tee mieli reissata, eikä riittäisi budjettikaan. Mutta palasen maagista tunnelmaa voi näköjään nauttia maan kamarallakin.
Miten intiimi onkaan se julkisessa tilassa annettu suudelma, kun rakastavaiset viimein taas pääsevät toistensa käsivarsille.
Myönnän, että olin ensin vähän harmissani, kun muruni lento oli myöhässä ja jouduin väsyksissä viimeisen bussin lähdettyä ajelemaan tunnin pimeän halki rakastani noutamaan. Kenttä oli myllerryksessä ja ajoreittejä parkkipaikoille vaikea hahmottaa. Vihmoi hyistä vettä harmaaseen ilmaan.
Harmistus haihtui kuitenkin hetkessä, kun astuin yöstä valoisaan vastaanottoaulaan. Kymmenet ihmiset tuijottivat siellä herkeämättä kahta liukuovea, joiden takaa parrasvaloihin puikahti hämillisen näköisiä matkaajia laukkuineen.
Väsymys ja uudet kokemukset paistoivat tulijoiden kasvoilla. Silmät etsivät aulan seisoskelijoiden joukosta tuttuja silmiä. Pysähtyivät ja sulivat sitten iloon. Kukkakimppuja ojennettiin. Kyyneliä pyyhittiin.
Kaksi aikuista tytärtä juoksi harmaantuneen isänsä kaulaan. Kolme koiraa haukkui pingottuneissa remmeissään rakkaita omistajiaan odottaen. Sodan alta päässeet nuoret tajusivat hartaasta halauksesta päässeensä viimein turvaan.
Minut täytti odottamattoman iso liikutus.
Miten paljon meistä ihmisistä lajina kertovatkaan tällaiset hetket. Odotuksen, kaipauksen ja rakastamisen kohtaukset. Miten moni murhe pyyhkiytyy pois, kun näkee isosiskon sulkevan pikkuveljen syleilyynsä, tai ulkomailta Suomeen muuttavan perheenjäsenen viimein kohtaamassa ensin tulleet omaiset.
Miten intiimi onkaan se julkisessa tilassa annettu suudelma, kun rakastavaiset viimein taas pääsevät toistensa käsivarsille.
Siinä, keskellä viikkoa keskiyöllä, elin mukana kaikki nämä tunteet. Huomasin itkeväni ilosta ihan vieraiden ihmisten vierellä. Hymyilin kuin pehmeäpäinen näille hellille hetkille. Ja miten erityiseltä tuntui se suudelma, jonka itsekin sain murultani, kun tämä viimein astui liukuovista valoisaan vastaanottoaulaan!
Lentäminen ei enää ole kovin tiedostavaa hommaa, mutta entä jos kävisi aina välillä seiskoskelemassa saapuvien lentojen vastaanottoaulassa palauttelemassa kaikkien kaoottisten uutisten keskellä taas hetkeksi uskonsa ihmisiin.