On tämä niin kamalan noloa. Joka tuutissa varoitellaan jatkuvasti tietojenkalasteluyrityksistä ja siltikään eivät hälytyskellot soineet.
Yhtenä päivänä puhelin pirahti. Reippaalla tyylillä puhuva tyyppi esitteli itsensä nimellä ja kysyi, olisiko minulla minuutti aikaa puhua sähköhammasharjoista.
Kohteliaana miehenä ajattelin, että kyllä minuutti liikenee, työtäänhän vain kaveri tekee. Jätkä selittää, että jos olen kiinnostunut todella edullisesta tarjouksesta, minun pitää painaa puhelimessa ykköstä. Ja minä poika painoin.
Kiitos, kuului luurista ja puhelu katkesi.
Sillä sekunnilla mieleeni vyöryi kauhukuvien tulva. Kaikki puhelimessa olevat tietoni ovat jonkun rosvojoukon hallussa, pankkikortti pitää kuolettaa, soittaa hätäpuhelu pankkiin ja miljoona salasanaa vaihtaa.
Googlettamalla sain tietää vastaanottaneeni robottipuhelun, jonka toisessa päässä olikin nauhoitettua lätinää. Otin yhteyttä tietoturva-asiantuntijaan, joka rauhoitteli, että tuskinpa tästä mitään kauhean vakavaa seuraa.
Voitte kuvitella helpotustani, kun meille viikkoa myöhemmin soittikin ihan elävä ihminen hammasharja-asioissa. Hän sanoi yhtiönsä käyttävän robottipuhelua markkinoinnissa.
Kerroin pelästyneeni niin hemmetisti, etten ikinä enää haluakaan kuulla mistään hammasharjasta. Ei kai siihen kauan mene, kun robottihommelit ovat rikollistenkin työkaluina.
Tämän kokemuksen kautta muistui mieleen vaimoni urhoollinen taistelu postimyyntihuijareita vastaan.
Hän oli suffaillut netissä ja tilannut ”laadukkaan” puuvillavaatteen helsinki-muoti.com -sivustolta.
Muutamaa viikkoa myöhemmin posti toi hänelle keinokuituisen rätin, joka oli väärän värinen ja väärää kokoa. Tuotteen palautus ei ollutkaan ihan yksinkertaista, kun Suomen lippua nettivuillaan käyttävä firma sijaitsikin Kiinassa.
Vaimo kirjoitti yritykselle englanninkielisen viestin, ettei aio maksaa mitään kallista postimaksua toiselle puolelle maapalloa virheellisestä tuotteesta.
Kiinasta tuli vastauksia, joissa rätti pyydettiin palauttamaan. Kun vaimo kieltäytyi, alettiin pudottaa hintaa.
Jossain vaiheessa yritykselle olisi kelvannut 30 prosentin suorituskin, mutta sisupussin päätä ei käännetty.
Minä olin tietysti täysin paniikissa ja kehotin vain maksamaan. Pelkäsin, että kohta tulevat ulosottomiehet ja vievät meikäläisen mandoliinitkin mukanaan.
Vaimo soitti monta kertaa myöhästymismaksuja lähettelevään Klarnaan, jossa luvattiin tutkia asiaa ja laittaa laskutus siksi ajaksi jäähylle. Mutta niin vain lopulta pätkähti lasku perintätoimistosta.
Tämä sota on hävitty, ajattelin minä. Kaikkea vielä.
Vaimonpahus kehtasi soittaa vielä perintäfirmaankin ja uskomatonta kyllä, löysi sieltä ymmärtäväisen sielun.
”Juu, eihän tämmöinen mitenkään käy, voitte unohtaa koko jutun”, sanoi tuo byrokratian rattaissa työskentelevä ihmisyyden loistava tähti.
Ehkä kaikki toivo ei ole sittenkään menetetty.