Ajelin kuukausi sitten itku kurkussa Vanajanselältä, täysin vakuuttuneena siitä, että olen kirottu.
Kalaonneni on nimittäin kokeneisuuteeni ja yrittämisen määrään nähden täysin viheliäinen.
Olin taas istunut kuusi tuntia madepilkillä tuntematta nykäystäkään. En viitsi edes kertoa, montako kalaa kaveri veti jäälle.
Ikään kuin sallimus tai joku muu universumin yliaistillinen voima yrittäisi kertoa minulle, että hanki joku toinen harrastus.
Dataa on 1990-luvulta saakka. Ekoissa pilkkikisoissa porasin kairani johonkin railoon. Jouduin irrottamaan kairan puukolla ja aherrus kesti yli kaksi tuntia.
Koko ajan toivoin, ettei kukaan kanssakilpailija vaan eksyisi ihmettelemään, mitä oikein puuhaan. Kukaan ei tietenkään tullut, koska olin todennäköisesti täysin kalattomalla alueella tai mikä etten jossain pellolla.
Kerran harjoittelin pilkkikisoihin Vanajalla. Katsoin kartasta paikan ja hyppäsin autoon.
Määränpäätä lähestyessäni ihmettelin, että kovin on kapoinen polku, mutta posottelin kumminkin rantaan.
Jäältä palattuani huomasin, että auto oli uponnut 30 senttiä lumeen. Olin körötellyt jotakin moottorikelkan uraa, joka pehmeni kevätauringossa soosiksi.
Ei siinä auttanut kuin lehteä etsimään traktoria ja ystävällistä maamiestä. Löysinkin lupaavan näköisen talon ja koputin sen oveen.
Oven avasi pitkätukkainen, pohmeloisen oloinen isäntä, jolla oli silmä mustana. Nyt sitten kuolen, minä ajattelin.
Huoli oli turha ja hienosti kaveri minut sieltä rannasta kiskoi. Kovasti oli ihmeissään, kuinka olin sellaiseen paikkaan päätynyt, otti vastaan tarjoamani setelin ja paineli pirttiinsä.
Todistusaineisto on loputon. Viime kesänä olin haukia kuhisevalla rannalla ja sain saaliikseni säähavaintopallon.
Ainakin 30 metriä narua, kumisen lörtsyn ja muovisen laatikon.
Minulla on kuva siitä puhelimessa. Viereisessä kuvassa on ystäväni kymmenkiloinen hauki sylissä.
En siis millään voinut tietää kolme viikkoa sitten, että kaikki voisi muuttua.
Sain yhtenä iltana ylös neljä matikkaa, niin kuin olisin tehnyt sitä ikäni.
Kokkasin kaloista soppaa, jota vaimo veteli hyvällä ruokahalulla kolme päivää putkeen. Suomalaisia tähtihetkiä.
Vähän isompia ahveniakin on alkanut kertyä pakkiin ja niitä paistelen vieraille, kun talviloma alkaa.
Elämänlankoja kutovat tahot ovat vissiin huomanneet, ettei tuo äijä aio luovuttaa. Olen saanut viimeinkin armon.
Ja minähän olen vasta 59-vuotias. Mihin tässä vielä ehtii?