Kirjoitin tällä palstalla viime syksynä, miltä tuntui, kun ainoa lapsi muutti pois kotoa.
Tyttäreni muutti elokuussa Hollantiin ja aloitti psykologian opinnot Tilburgin yliopistossa.
Aluksi kaikki meni hyvin: opiskelu oli mukavaa, oma ala tuntui löytyneen. Uusia kavereitakin löytyi etenkin Hollannissa opiskelevien virolaisten laajasta yhteisöstä.
Aika pian uusi kotimaa näytti kuitenkin myös kylmät kasvonsa. Hollannissa ei ole samanlaista opiskelija-asuntojärjestelmää kuin Suomessa. Tilburgissa asunto piti etsiä yleisiltä markkinoilta, jossa tarjonta oli todella niukkaa.
Oli otettava vastaan, mitä sattui saamaan. Tyttärelläni kävi huono tuuri: hän sai huoneen kimppakämpästä, jossa asui valmiiksi kolme aikuista poikamiestä. Meno oli sen mukaista.
Kolmatta kämppistä ei juuri kotona näkynyt, mutta välillä häntä kaipasivat myös asunnolle rynnivät poliisit.
Yleisissä tiloissa haisi jatkuvasti kannabis, mikä harmitti savutonta ja kunnollista elämää viettävää nuorta. Vieläkin häiritsevämpää oli yhden portugalilaisen kämppiksen turhankin tuttavallinen käytös. Kolmatta kämppistä ei juuri kotona näkynyt, mutta välillä häntä kaipasivat myös asunnolle rynnivät poliisit.
Kaiken lisäksi tyttäreni ylimmän kerroksen huoneeseen satoi sisään, keittiössä vilisi hiiriä ja vanhat vesivahingot oli muhineet rakenteissa homeeksi.
Lapseni ääni alkoi kuulostaa puhelimessa syksyn mittaan alakuloiselta.
Hän oli ottanut tavaksi soittaa kotiin aina iltaisin mennessään keittiöön laittamaan ruokaa. Näin hän voisi välttää kohtaamiset hankalien miesasukkaiden kanssa.
Hän yritti koko syksyn ajan löytää uutta asuntoa yhdessä kahden virolaisen opiskelijatytön kanssa, mutta kansainväliset opiskelijat olivat vuokramarkkinoilla alinta pohjasakkaa. Yksikään hakemus ei tuottanut tulosta.
Kun tyttäreni joulukuussa tuli lomalle Suomeen, päätös oli kypsynyt. Hän palaisi tammikuun tenttien jälkeen kotiin ja alkaisi lukea tosissaan Suomen pääsykokeisiin.
Kun hain hänet viime sunnuntaina lentokentältä, sain syliini itkuisen 19-vuotiaan. ”Äiti, teinkö minä virheen?”
Ei, et sinä tehnyt. Jossittelu on turhaa. Osoittaa rohkeutta todeta, että ulkomailla opiskelu ei ollutkaan se oma juttu. Kyllähän opiskeluvuosien pitäisi olla muutakin kuin ilotonta puurtamista ja omassa huoneessa kyyhöttämistä.
Leuka pystyyn, ja valoisin mielin kohti tulevaa!