”Teistä on tullut vanhoja”, lapseni totesi minulle ja isälleen tässä taannoin. Nauratti. Olemme 46-vuotiaita ja pidämme itseämme vielä verrattain nuorina keski-ikäisinä. Saimme esikoisemme 23-vuotiaina ja 26-vuotiaina meillä oli jo molemmat lapset. Olimme kaikki lapsiperhevuodet ne tosi nuoret vanhemmat verrattuna muihin. Nyt tilanne on siis muuttunut.
Luulen, että vanhaksi tulemisella viitataan siihen, miten käyttäydymme heidän tullessaan kotiin. Miten paljon hitaammin otamme haltuun uudet konsolipelit tai digilaitteet, miten puheissa on alkanut vilahdella vitsauksia vaihdevuosista uniapneaan, miten työkeskeiseksi arkemme on muuttunut heidän muutettua omilleen. Myönnettävä se on, vanhalta vaikuttaa.
Samalla nautin sanoista. Ne lausutaan kuitenkin lämmöllä ja lempeydellä. Meidän näkemisemme vanhoina saa kenties lapsemmekin kokemaan itsensä jo aikuisina, kuten kuuluukin. He alkavat vähitellen saada kiinni siitä, minkä me keski-ikäiset jo kirkkaasti näemme: huoltosuhde tulee vielä keikahtamaan päälaelleen. Se kuuluu kiertokulkuun. Nauttikaa voimienne tunnossa nyt, sillä teidänkin aikanne koittaa!
Vannoin kuten kaikki muutkin, että sellaiseksi en ala ainakaan, kuin omat vanhempani.
Vanheneminen hymyilyttää itseänikin. Vannoin kuten kaikki muutkin, että sellaiseksi en ala ainakaan, kuin omat vanhempani. Oli helppoa naureskella hidastuvalle hoksaamiselle ja jumahtaville asenteille. Vaan mitä kummaa!
On yllättävän vaikeaa olla olematta äitiklisee, televisiosarjojen ja elokuvien hössöttävä kuoliaaksirakastaja, joka tekee etusormella näpytellen typeriä virhelyöntejä hassuihin tekstiviesteihin. Tai joka venyttää kaupassa kosmetiikkapurkin käsivarrenmitan päähän, koska ei muuten näe pientä printtiä.
On vaikeaa olla olematta se tyyppi, joka meinaa purskahtaa eteisessä joka kerta itkuun jälkikasvun tullessa kotiin ja jälleen lähtiessä. Joka ikäväänsä kaappaa tiukkaan halaukseen. Se, joka pummaa kiusallisen usein kuulumisia eri viestimissä. Tuputtaa pakasterasiaa sulkeutuvan oven raosta.
Mutta miksi pitäisikään? Olen elänyt tänne neljänkympin puoliväliin ja saanut lapseni saateltua maailmalle. Minulla on tähän oikeus. Kaikkeen imelyyteen ja överiyteen. Jokaiseen heille ostamaani manipulatiivisin keinoin pummattuun iltaherkkuun ja ojennettuun seteliin. Saan ja aion tottavieköön olla juuri se muori, joka vanhetessaan ainoastaan marinoituu höpsömmäksi.
Kuulin erään tutun nuoren ohjeistavan minun sukupolveani sosisaalisessa mediassa. Hän kehotti kertomaan lapsilleen, miten hyvältä tuntuu, kun he tulevat ”kotikotiin”. Se tuntuu kuulemma ihanalta. Minä mietin hetken, eivätkö kaikki vanhemmat sitten hoe sitä väsymiseen asti, mutta ilmeisesti eivät. Jos on tupannut unohtumaan, kannustan kokeilemaan.
Nyt lähetän lapsille rivin sydänemojeita. Sillä ei kai vielä ole merkityksiä, joita en vanhuuttani ymmärrä.
Kirjoittaja on sairiolaistunut toimittaja ja tietokirjailija.