Ja sitten tuli pandemia ja koko maailma sulkeutui. Ehdimme The 69 Eyesin kanssa tehdä alkuvuodesta USA:n ja itäisen naapurimaankin rundin, jonka kesken sitten portit sulkeutuivat. Hiljaisuus laskeutui, ja matkamies jäi paikalleen.
Muutaman kuukauden jälkeen aloin tutkia kesän tullessa vaihtoehtoja. Jossain olisi kiva käydä. Mitäs jos nyt menisin takaisin sinne Hämeenlinnaan, jossa en ollut vuosiin ehtinyt enää käydä?
Astuin ulos Helsingistä tulleesta linja-autosta Kaivokadun päässä olevalla pysäkillä mitä kauneimpaan kesäpäivään.
Oli aamupäivä, aurinko paistoi ja tuntui kivalta palata tutuille kulmille käveleskelemään keskellä viikkoa, ilman kiireitä. Tämä oli ensimmäinen koronakesä ja aika comebackille vanhoille hoodeille.
Lähdin, Kuivansillan jäädessä oikealle, kohti Turuntietä. Käännyin ylös ja nousin vanhaa kirjastoa kohti.
Se oli tärkeä paikka minulle ja rakennus säilyy muistoissani aina kirjastona. Sen vieressä Hallituskadulla on pieni puisto, jossa oli ennen bussipysäkki, jolla vuosikaudet odotin bussia Raatihuoneenkadun mummolasta tullessa.
Nyt aurinko paistoi kirkkaasti puistoon, joka oli kuin postikortista. Penkitkin olivat kuin vasta maalatut. Istahdin hetkeksi katselemaan kirjastoa ja pystyin helposti kuvittelemaan itseni odottelemaan bussia eri vuodenaikoina vuosikymmeniä sitten.
Jatkoin matkaani ylös Hallituskatua toria kohti. Mikään ei ollut muuttunut puuttuvan bussipysäkin lisäksi. Katu oli autio ja tunnelma oli unenomainen.
Entisen Tarina-elokuvateatterin viereisestä porttikongista mentiin Sant Manuelin -farkkukauppaan ja tietenkin Hämeenlinnan Levyyn ja Kasettiin. Kääntyessäni Sibeliuksenkadulla otin kännykkäkuvan vanhan Levyn ja Kasetin ovesta ja ikkunasta. Tilalla oli nyt pikaruokaravintola.
Lähetin kuvan vanhalle lyseokaverille moikkauksena, että tunnistaako hän missä menen. Tietenkin Tutu tunnisti: sydän tuli kuvaan vastaukseksi.
Lähdin nousemaan Sibeliuksenpuistoa ylös. Niin kuin aiempikin puisto, tämä oli myös erittäin hyvin hoidettu ja ilahduttavan siisti. Linnut lauloivat kesäntaitteen jälkeistä konserttiaan, varjoissa ylväänä seisovan Sibeliuksen kunniaksi.
Pysähdyin patsaan eteen. Tunnelma oli arvokas. Lyseo, vanha kouluni, jota aina ylpeänä olen kertonut käyneeni, seisoi etäämpänä auringossa. Sibelius, lyseo ja minä!
Istahdin varjoisalle penkille nauttimaan hienosta päivästä ja puistosta. Ja se muuttui vielä hienommaksi: äkkiä alkoi soida Sibeliuksen pianomusiikki penkin alta!
Täydellistä. Ei tämän hienompaa ole missään.
Tästä alkoi paluuni Hämeenlinnaan. Jaan kanssanne leppoisia muistoja ja kaupungin vilpitöntä ihailua tulevissa kolumneissani.
Yksi havaintojani tässä iässä on, että Hämeenlinna on juuri hyvän kokoinen. Uskokaa pois!
Kirjoittaja on The 69 Eyes -yhtyeen laulaja.