Suomen ja Ruotsin Nato-prosessi takkuaa, Taliban-liike on reilussa vuodessa ajanut Afganistanin naiset ahdinkoon ja Venäjä hyökkää Ukrainassa, jonne jotkut länsimaat aikovat lähettää panssarivaunuja. Lääkkeiden saatavuusongelmat jatkuvat, oppilaita ei jätetä luokalle, vaikka taidot eivät riitä, Pirkanmaa perusti sata uutta hoivapaikkaa vanhuksille ja valosaaste voi olla kohtalokasta kiiltomadoille...
Nämä ja monet muut uutiset soljuivat Yle-sovelluksessa viime keskiviikkona.
Jokaisen uutisen takana on asia, joka on tärkeä.
Viikon aikana yksittäiset uutisaiheet vaihtuvat toisiin yhtä lailla tärkeisiin. Isossa kuvassa sama meno jatkuu, valokiila vain kohdistuu eri asioihin.
Aina on mahdollisuus tehdä edes jotain.
Televisiossa pyörii yhä enenevässä määrin mainoksia, joissa pyydetään lahjoitusta milloin millekin avuntarvitsijalle. Lehdissä on koko sivun mainoksia kohteista, jotka tarvitsevat juuri sinun tukeasi.
Kotiin tulee nimellä ja osoitteella lähetettyä postia, jossa pyydetään avustusta jollekin järjestölle, joka sitä välttämättä tarvitsisi. Puhelinmyyjä soittaa pyytääkseen tukea kotimaan heikompiosaisille.
Avunpyyntöihin turtuu, kun niitä tulee paljon ja joka tuutista. Jokainen niistä on kuitenkin tärkeä.
Juuri nyt omat pienet ongelmat tuntuvat täydellisen mitättömiltä. Nekin on silti hoidettava.
Omatunto kuitenkin raksuttaa, että miten viitsin pähkäillä auton katsastamista tai vaatteiden ostamista, kun maailman asiat ovat sekaisin – enkö voisi keskittyä johonkin tärkeämpään?
Mistä löytyisi tasapaino, että maailmassa olisi rauha, jokaisella yksilöllä olisi itsemääräämisoikeus omasta elämästään, kaikille tarvitseville olisi ruokaa, hoivaa ja ja lääkkeitä, jokainen oppilas voitaisiin ottaa huomioon omista lähtökohdistaan ja luonto pelastuisi katastrofilta?
Sellaista kutsutaan kai utopiaksi.
Vaikka tekisi mieli nostaa kädet pystyyn, aina on mahdollisuus tehdä edes jotain. Hämeenlinnassakin on aktiivisia vapaaehtoisia, jotka toimittavat apua sitä tarvitseville.
Pienikin teko on parempi kuin olla tekemättä mitään.