Minä olen elämyshakuinen herkkuperse. Suuria tunteita, ooh ja aah, kyyneliä, dramatiikkaa ja hyvää ruokaa! Kaikki tai ei mitään, nyt tai ei koskaan.
Viimeisillä rahoilla ei makseta laskua, vaan ostetaan miinus 50 prosenttia täytekakku Prismasta. Niitä on usein siellä, siksi meillä syödään niin usein kakkuja. Ja mikäs muu tekee arjesta juhlaa, kuin täytekakku! Siunattuja ovat punaisen ja keltaisen lapun tuotteet.
Minunlaisilleni ihmisille, lue: vähän pimeille, arkiset pikkujutut näyttäytyvät usein erityisinä. Kaikki on joko uskomattoman upeaa tai ihan hirveän haikeaa.
Ja jos ei ole, jos on vaan haalean harmaata, ehkä asialle voi tehdä jotakin. Ja tehdään. Minä haltioidun hetkistä ja tuokioista. Niin kauan kun tuntuu joltain, ihminen elää!
Siksi minä tavallisena maanantaiaamuna katan itselleni esteettisesti kauniin aamupalan, sytytän kynttilän ja nautin juuri siitä hetkestä.
Muut nukkuvat, ulkona on pilkkopimeää ja tuli rapisee takassa. On hiljaista, runollisen juhlavaa.
Minä haltioidun hetkistä ja tuokioista. Niin kauan kun tuntuu joltain, ihminen elää!
Kahviini lorautan vispikermaa ja kahvi sulautuu suuhuni pehmeänä ja suloisena.
Jos rahapussi suinkin sallii, leipäni päällä on tuhdisti ilmakuivattua kinkkua ja mozzarellaa, tai kylmäsavulohta smetanan kera. Usein rahapussi ei suosi, mutta voihan ne lauantaimakkaratkin asetella siihen leivälle kauniisti rullalle.
Poikani lie vaihtunut laitoksella. Kun hän tekee itselleen voileivän, hän puolittaa leikkeleen! Puolittaa!
Raikasta kaivovettäni juon kristallipikarista. Se vaan maistuu siinä vielä paremmalta. Itse asiassa olen vesikulinaristi. Kaivoveteni on täydellistä.
Hämeenlinnassa murulla ollessani juon vain vissyä, sillä vesijohtovesi on nykyään kamalan makuista ja hajuista. Hampaat sillä voi pestä, mutta varsinkin lämmin vesi höyrystyessään suorastaan oksettaa. En tiedä, mitä kemikaalia siihen laitetaan.
Kyläillessä muilla paikkakunnilla minulla on yleensä mukana omaa kaivovettä. Voitte vaan kuvitella, kuinka järkyttävää oli, kun syksyllä kaivomme oli pois käytöstä yli kaksi kuukautta. Elin kroonisessa janossa.
Valmistaessani ruokaa, leikin, että teen ruokaohjelmaa televisiossa ja siinä se sapuska valmistuu huomaamatta höpötellessä. Myös wc:ssä puhun itsekseni, matkin urheiluselostajaa tai variksen ääntä ja hohotan sitten jutuilleni.
Olen niin paljon yksin kotona, että mökkihöperyydessäni laitan joskus soimaan Pähkinänsärkijän ja innostun tanssimaan balettia.
Vanha talonrotiskoni vavahtelee ja jymähtelee, kun lihaisa ruhoni hypähtelee olohuoneessa. Taulut vapisevat seinillä, mutta sen hetken tunnen olevani siro ja laiha, niin kuin nuorena.
Hyvinsyöneeksi ihmiseksi olen kyllä hyvin taipuisa edelleen. Moniko teistä saa jalan niskan taakse? Minäpä saan. Mutta en pois sieltä.
Kirjoittaja on Rengon maaseudulla asuva iskelmäsanoittaja.