Kaikki tämän vuoden projektit ovat onnellisesti ohi. Olen saanut nauttia minulle täydellisestä työstä lähes vuoden ajan. Projekteja on ollut useita päällekkäin ja jokainen on ollut erilainen ja mielenkiintoinen.
Olen tehnyt omaa taiteellista työtäni, järjestänyt omia ja yhteisiä näyttelyitä ulkomailla ja Suomessa sekä työskennellyt kokoelmanäyttelyiden parissa unohtamatta opetustyötä ja opiskelua. Kiirettä on ollut ja jaksaminen on ollut välillä koetuksella mutta olen ollut myös onnellisempi kuin koskaan.
Työni tekee minut onnelliseksi, pakko se on myöntää. Minusta on ihanaa herätä aamulla innoissani siitä, mitä kaikkea ihanaa päivä tuo tullessaan. Edessä on luovaa työtä, toteutusta, organisointia ja kehittämistä. Täydellistä!
Vuoteen on mahtunut tietysti huolensa ja stressinsä. Kaikesta huolimatta olen onnellinen kehittävistä kokemuksista ja kaikesta, mitä työt toivat tullessaan.
Tällaisina suvantovaiheina, kun aktiivisia projekteja ei ole ja kuukausia kestänyt kiire hellittää, tulee väistämättä tyhjä olo. On aloitettava seuraavan vuoden aikataulutus ja valmistelu ja samalla tarkasteltava uusia mahdollisuuksia. On aloitettava kaikki alusta.
Ikinä ei voi tietää toteutuuko vai kariutuuko työ jo ennen ensimmäistä mahdollista palkkapäivää.
Muutama viikko sitten minulle ehdotettiin ulkomailla työskentelyä oman taiteellisen työni parissa. Tietoa asiasta en saanut enempää, ajatus vain asetettiin eteeni alalle tyypilliseen tapaan.
Innostuin tästä niin, että aloin kuvitella itseni työskentelemässä meren rannalla hienon työhuoneeni terassilla seurailemassa hylkeiden leikkejä ja meren liikkeitä. Tämä työmahdollisuus olisi ollut kaikkien unelmieni täyttymys, askel kohti jotakin sellaista, mistä en aina uskalla edes unelmoida.
Toivoin ja odotin innoissani yhteydenottoa, kunnes pian tajusin, että tämä projekti ei tule toteutumaan.
Tämä on kaikkein vaikeinta työssäni ja valitettavan yleistä koko kulttuurialalla. Ei auta muu kuin jo uran alkumetreillä opetella käsittelemään pettymyksiä, hylkäämisiä ja juuri näitä tilanteita, kun ensin antaa itsensä uskoa ja haaveilla, sitten kaikki kariutuu.
Ensin on suunnattoman onnellinen ja ylpeä, sitten kaikki lässähtää kuin pannukakku ja kaiken kukkuraksi putoaa vielä lattialle ja joku ehkä talloo päällekin.
Katkeruus ja stressi ovat luovan ajattelun vihollisia mutta työn luonne altistaa väistämättä kummallekin. Lapsenmielisyys ja uteliaisuus onneksi hälventävät näiden vihulaisten vaikutuksia, kunhan muistaa ylläpitää mielikuvitustaan.
Sitten näiden kokemusten jälkeen on lähdettävä kohti uusia projekteja ja mahdollisuuksia. Jokaiseen suhtautuu pienellä epävarmuudella ennen projektin varmistumista, sillä ikinä ei voi tietää toteutuuko vai kariutuuko työ jo ennen ensimmäistä mahdollista palkkapäivää.
Tässä vaiheessa usein toivon, että olisin säännöllisessä ja luotettavassa työssä, kunnes projektit taas käynnistyvät ja kaikki tuntuu ihmeelliseltä.
Kirjoittaja on hämeenlinnalainen kuvataiteilija.